Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

Yksinäisyyden planeetta: ihminen koneiden aikakaudella

”On vaarallista elää koneiden aikaudella, koska se voi merkitä, että jotkut eivät hae tarvitsemaansa apua”. Näin on lausunut silloinen sosiaaliministeri Astrid Krag keväällä 2014, kun käytiin keskustelua Peter Götzschen  psyykenlääkkeitä käsittelevästä kirjasta. Kuolettava lääkitys ja organisoitu rikollisuus riehui tuolloin pahimmillaan Tanskassa. Mutta mikä nyt sitten on niin vaarallista? Lääkkeetkö ovat vaarallisia? Vai onko lääkkeisiin kohdistuva kritiikki vaarallinen? Vai ovatko kummatkin vaarallisia, sekä kritiikki, että lääkkeet?

Viidesosa suomalaisista käyttää psyykenlääkkeitä. Syrjäytyneistä nuorista käyttäjien osuus on 60 prosenttia.

Kysymykset psyykenlääkkeistä herättävät voimakkaita tunteita, ja niihin on vaikea tarttua. Kysymykset koskettavat meitä läheltä. Ne voivat aiheuttaa epävarmuutta ja pelkoja. Ehkä käytämme itse, tai joku muu meille läheinen käyttää päivittäin psyykelääkkeitä. Tarvitsemme apua ja lievitystä. Ajatus, että lääkkeet eivät vaikutakaan, on liian kauhistuttava, jotta ajatusta voisi ajatella loppuun saakka.

Viime syksynä Peter Götzschen Suomen vierailun yhteydessä saimme lukea HBL:sta psykiatrian professori Erkki Isometsän haastattelun. Haastattelussa Erkki Isometsä huokaisee kevyesti: ”Onko lääkkeillä lainkaan vaikutusta? Kysymys on sekä absurdi että typerä. Olen nähnyt tuhansien potilaiden saavan niistä apua. Entäpä jos lakkaisimme kirjoittamasta lääkemääräyksiä? Silloin suuri osa lievistä ja keskivaikeista depressioista jäisivät vaille erityishoitoa.

Avoin kysymys: Mitä Isometsä sanoo? Hän sanoo ensinnäkin saman, jonka puoskarit ja ihmeparantajat ovat aina sanoneet. He ovat nähneet potilaiden saaneen apua. Toiseksi hän sanoo, että ihmiset jäävät ilman ”erityistä hoitoa”, jos lääkärit lakkaavat kirjoittamasta lääkemääräyksiä. Hän ei sano, että ne lääkkeet, joita lääkärit määräävät, auttavat potilaita.

Siihen on yksi syy. Isometsä tietää, että kysymys on avoin. Lancet Psychiatry -nimisessä aikakausijulkaisussa oli huomiota herättävä keskustelu touko-kesäkuussa v. 2014, johon osallistuivat mm. David J Nutt ja Peter Götzsche. Götzsche osoitti Nuttille tutkimuksen, jonka mukaan depressiota torjuvat lääkkeet auttavat akuuttiin depressioon yhdessä kuudesta tapauksessa.  Götzsche jatkaa, että parhaimpien saatavissa olevien tutkimusten mukaan yksi potilas kymmenestä saa paremman avun depressiota torjuvasta lääkkeestä kuin lumelääkkeestä, josta puuttuu vaikuttava ainesosa. Götzsche huomauttaa, että depressiota torjuvilla lääkkeillä on usein negatiivisia sivuvaikutuksia. Nutt ja Götzsche arvioivat kuitenkin eri tavoin esimerkiksi  yhteyden itsemurhien ja psyykelääkkeiden välillä. Kaiken kaikkiaan:  tiedämme, ettemme monessa tapauksessa osaa antaa tutkimuksiin perustuvia vastauksia kysymykseen, johon niin mielellämme  haluaisimme vastauksen, nimittäin auttavatko lääkkeet?

Robotteja tai onnenpillereitä?

Ehkäpä pääsemme askeleen eteenpäin keskustelussa, jos vaihdamme näkökulmaa. Ajatelkaamme hetken aikaa robotteja sensijaan, että ajattelemme lääkkeitä kuten Prozac, SSRI-lääke tai bentsodiatsepiinit. Aikaisemmin robotteja käytettiin tehtaissa tai vaarallisissa tehtävissä, kuten miinanraivauksessa. Nyt niitä näkee kuitenkin aivan muunlaisissa paikoissa.

Japanilaista robottia Paro, joka on muotoiltu hellyttävän hyljekuutin näköiseksi, käytetään monissa maissa potilaiden hoidossa. Suomessa Paro on käytössä mm. vanhusten asumisyksikössä Vantaan Koivukylässä ja Koskelan sairaalassa Helsingissä. Paro on Guinnessin ennätysten kirjassa arvioitu maailman terapeuttisimmaksi robotiksi.

Sherry Turklesin kirjassa Alone together (Yksinäisenä yhdessä) kerrotaan, että Roxxxy, joka on maailman ensimmäinen seksirobotti, oli ostettavissa verkosta 7000 dollarilla. 225 000 dollaria oli puolestaan lyötävä pöytään saadakseen robotin, joka on klooni ostajasta itsestään. Seksirobotit tulevat lähiaikoina valtaamaan prostituutioalan. Tämä on tätä kirjoittaessani luettavissa uusiseelantilaisesta lehdestä Dominion Post.

Kukaan ei halua, että robotit korvaavat inhimillistä hoitoa ja rakkautta. Mutta millaiseksi kaikki muuttuu? Ihmiset ovat käytössä kalliita, robotit edullisia. Ihmiset voivat olla ikäviä ja epäluotettavia. Hyväkin robotti voi särkyä, mutta se ei koskaan petä.

Kun olen vanha ja sairas, onko silloin robotti uskollisin ystäväni? Onko hyvä niin? Kun rakkaimpani jättää minut, ja turvaudun robotin apuun, onko se hyvä asia?

Onko sallittua asettaa se kysymys? Saammeko olla asettamatta tätä kysymystä?

On siis olemassa robotteja, puoskareita ja depressioita torjuvia lääkkeitä. Ne eivät katoa. Meidän ei tarvitse uskoa Raymond Kurtzweilia tai filmin Blade Runners visiota planeetasta, jonka hallinnan  on vallanneet robotit.  Mutta meillä on hyvä syy uskoa, että robotit ja psyykenlääkkeet  tulevat olemaan yhä tärkeämpiä. Ellemme keskustele siitä, minkälaisen sijan haluamme antaa niille elämässämme, ajaudumme tulevaisuutta kohti silmät sidottuina. 

Ehdotuksia

Tässä on ehdotukseni keskusteluun tulevaisuuden planeetasta.

1

On puhuttava asioista, joista ei ole apua. Silloin ei auta kysyä neuvoa tieteeltä. Tiede ei vastaisuudessa pysty antamaan vastausta kysymykseen, onko  parempi  jakaa ihmisille pillereitä terapian sijasta, tai onko  seksi robotin kanssa hyvää seksiä.

2

On puhuttava asioista, joista voi olla apua. Voi olla avuksi keskustella, mikä on hyvää siinä, että vanha ystäväni saa robotin seurakseen. Tunteeko hän olevansa vähemmän hyljätty, kun  robotti pitää hänelle seuraa? Vai onko niin, että minun on helpompi poistua hänen luotaan? Kun minun on helpompi poistua hänen luotaan, tulenko käymään hänen luonaan yhä harvemmin? Tulenko saattamaan häntä ja olemaan hänen luonaan, kun hän kuolee? Ellen saata häntä, tulenko silloin milloinkaan tajuamaan, miksi ihmiset ennenvanhaan puhuivat kuoleman majesteetillisuudesta? Onko oma elämäni vähemmän arvokasta silloin?  Minkä vastauksen tiede antaa tähän kysymykseen?

3

On puhuttava asioista, joista myös voisi olla apua. En usko, että meidän tulisi kieltää psyykenlääkkeiden tai robottien käyttöä hoitotyössä. Luulen kuitenkin, että meidän on sanottava kyllä kolmelle asialle: valistukselle psyykenlääkkeiden vaikutuksista ja sivuvaikutuksista; sosiaalisille innovaatioille, jotka edistävät psyykkistä terveyttä, yhtenä esimerkkinä suomalainen tietoverkko ”aika parantaa”; meidän on sanottava kyllä  lakisääteisille normeille hoitohenkilökunnan vähimmäismääristä potilasta kohden vanhustenhoidossa. Meidän on sanottava ei sellaiselle lääketieteelliselle tutkimukselle, jolla on yhteyksiä kaupallisiin intresseihin. Meidän tulee sanoa ei roboteille, hoidolle ja yrityksille, joilla on kytköksiä veroparatiiseihin. Väliaikoina voimme lukea Tua Forsströmin kirjoittamia runoja ja kuunnella Morriseyta. – Voisiko tässä olla alku?