Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

Wallgrenin vaalikirje

Mikä veti kansalaisaktivisti ja filosofi Thomas Wallgrenin mukaan politiikkaan, vaalityöhön ja sosialidemokraattiseen puolueeseen? Voivatko visiot paremmasta ja kaikille yhteisestä maailmasta säilyä hengissä myös politiikan arjessa? Millaisia tuloksia ensimmäinen kausi kaupunginvaltuustossa on tuottanut ja mitä ovat tavoitteet seuraavalle valtuustokaudelle?

 

Thomas pohtii näitä kysymyksiä kannattajilleen lähettämässään vaalikirjeessä.

 

1. Politiikka on kansalaisten toimintaa

Miksi olen mukana politiikassa – ja nyt jälleen ehdokkaana?

 

Pitkällä aikavälillä katsottuna vastaus on helppo antaa. On sietämätöntä, että ihmisiä kuolee nälkään ja lajeja sukupuuttoon. Sitä ei kukaan täysijärkinen ihminen voi hyväksyä. Siksi halu parantaa maailmaa on osa kohtaloamme ihmisinä. Ilman yhteiskunnallista osallistumista en voisi toivoakaan, että voisin kasvaa omaksi itsekseni – ihmiseksi, jonka kanssa voisin elää.

Maailmanparantaminen on antanut minulle paljon siitä, mikä on elämässäni tärkeintä: parhaita ystäviäni, suuntaa ja mieltä elämälleni, vahvimpia kokemuksiani yhdessä onnistumisesta ja onnellisuudesta, mutta myös vastoinkäymisistä.

Politiikan arjessa ja juhlassa törmäämme samoihin perustaviin kysymyksiin yhä uudelleen: Mitä voimme ja mitä meidän tulee tehdä? Miten käsittelemme pettymyksemme ja tappiomme? Olemmeko saavuttaneet jotain siitä mitä tavoittelemme? Olemmeko eläneet kuten opetamme? Olemmeko pitäneet toivomme elossa? Olemmeko uskaltaneet tarpeeksi ja olemmeko olleet tarpeeksi nöyriä?

Nuorena opin ajattelemaan, että kaikki elämämme tärkeät poliittiset ongelmat – kaikki mikä on pielessä vanhustenhuollossa Helsingissä, kaikki mikä EU:ssa mättää sekä kaikki globaalin politiikan kriisit – liittyvät pohjimmiltaan länsimaisen sivilisaation ongelmiin. Elämme kasvuntavoittelun ja ekspansiopolitiikan kahleissa, vaikka kasvuhakuisuuden taustalla olevat, alun perin järkeviltä näyttävät pyrkimykset ovat jo kauan sitten menettäneet mielekkyytensä.

Mikäli haluamme paremman yhteiskunnan Suomessa ja globaalisti, meidän on käännettävä historian kehitystä suuntaan, jossa usko ihmiseen saa entistä merkittävämmän aseman ja jossa usko tekniikan ja tieteen liittoon, suurin instituutioihin ja kapitalismin saavutuksiin on yhä vähäisemmässä arvossa.

Kaikkien merkittävien kulttuuristen ja yhteiskunnallisten muutosten perusta on vapaassa kansalaistoiminnassa. Mutta myös puolueilla on oma korvaamaton roolinsa, jos haluamme muuttaa maailmaa paremmaksi. Tätä ei aina riittävästi ymmärretä.

Perusajatus on yksinkertainen. Monimutkaisissa yhteiskunnissa suurine instituutioineen vapaat kansanliikkeet ja suora demokratia eivät yksinkertaisesti riitä yhteiskunnan ohjaamiseen. Niiden lisäksi tarvitsemme edustuksellista politiikkaa. Demokratiassa edustuksellinen politiikka toimii kanavana tai välittäjänä, jonka kautta meidän kansalaisten tahto, unelmat ja ideat voivat muodostua valtioiden ja myös kuntien julkiseksi vallaksi. Näin julkinen valta monine välineineen – esimerkiksi lain, oikeusjärjestelmän, poliisin, hallinnon, verotuksen ja koulujärjestelmän avulla – saattaa onnistua muokkaamaan historiaa suuntaan, jota yhdessä haluamme.

Edustuksellinen demokratia tarvitsee vapaita vaaleja, ja vaaleissa tarvitaan puolueita. Vaalien kautta kokemuksemme ja ideamme kanavoituvat valtioon ja kuntiin ja muokkaavat niitä. Jotta vaalit täyttäisivät tarkoituksensa, on puolueiden oltava todellisia kansanliikkeitä.

 Miksi valitsin sosialidemokraatit?

Näin siis pitäisi olla. Mutta nyt puolueilla menee huonosti. Juuri siksi minä ja muutama muu, jotka olimme eläneet pitkään yhdessä poliittista elämää 80-luvun hulppeassa anarkistisessa kansanliikeperinteessä, päätimme liittyä johonkin puolueeseen. Tärkeitä virikkeitä päätöksellemme saimme keskusteluistamme intialaisen ystävämme Vijay Pratapin kanssa. Periaatepäätös oli helppoa. Vaikeaksi se muuttui, kun meidän oli valittava puolue.

Useimmat ystävistäni valitsivat Vasemmistoliiton ja Vihreiden välillä. Jokunen liittyi RKP:hen, Keskustaan tai Kokoomukseen. Lähimmässä kaveripiirissäni 1980- ja 1990-luvun aktivismin aikoina vaikuttaneista vain yksi minun lisäkseni valitsi SDP:n (ja hän asuu nykyään Englannissa, joten hänestä tuli siis Labourin jäsen). Edelleenkin ihmiset kysyvät minulta miksi minusta tuli demari.

Osaksi kysymykseen on helppo vastata. Valitsin SDP:n osin sen ideologisen perustan takia. Demokratia ja solidaarisuus on arvopohjana pesunkestävä. Toinen tärkeä motiivi oli halu toimia sillanrakentajana 1900-luvun alkupuolen suurten kansanliikkeiden, etenkin työväenliikkeen, ja myöhäisen 1900-luvun uusien ympäristökysymyksiin, feminismiin ja globaaliin vastuuseen keskittyvien liikkeiden välillä.

Monet luulevat, että valitsin SDP:n myös vallan takia. SDP:ssä voisin vaikuttaa enemmän kuin pienten puolueiden jäsenenä. Tätä en täysin allekirjoita. On totta, että lyhyellä aikavälillä pystyn vaikuttamaan enemmän SDPn jäsenenä kuin esimerkiksi RKP:ssä tai Vasemmistoliitossa. Mutta toisaalta olen aina pannut enemmän toivoa ideoiden voimaan kuin henkilöiden valtaan. SDP:n jäsen minusta tuli, koska vakaumukseni mukaan puolueet – kaikki puolueet – on pelastettava. SDP:n ja muiden puolueiden pelastaminen ei voi olla mikään yhden ihmisen projekti.

Olen vuosien varrella havainnut vielä yhden seikan, jolla oli suurempi merkitys päätöksessäni liittyä SDP:hen, kuin aluksi taisin ymmärtää. Ajattelen tarvetta selvittää välejä omaan demarikammooni. Olen usein ajatellut, ainakin salassa itseltäni, että olisi hienompaa – jollain tavalla vähemmän likaista – kuulua johonkin pieneen puolueeseen, erityisesti Vasemmistoliittoon tai Vihreisiin. Ne toteuttavat usein hallituspuolueina samaa politiikkaa kuin SDP. Mutta ne saattavat pidättäytyä ottamasta täyttä vastuuta tekemisistään. SDP:ssä tällaiselle kaksinaismoraalille ei ole sijaa. Kaikki rauha muille puolueille, mutta minulle olisi ollut moraalinen tappio liittyä muuhun puolueeseen kuin SDP:hen.

 SDP ja ekologinen läpimurto?

Miten minulle on käynyt SDP:ssä? Huonosti, jos ajatellaan, että tavoitteena on lyhyessä ajassa radikaalisti uudistaa SDP:tä. Toisaalta melko hyvin, jos kunnianhimo on virikkeiden antamisen ja uudelleensuuntaamisen tasolla.

Taustani ja paikkani Helsingin kaupunginvaltuustossa on antanut minulle mahdollisuuden osallistua useampaan tehtävään puolueeni työryhmissä kuin olen pystynyt ottamaan vastaan. Parhaiten olen ehkä onnistunut kevään 2012 puoluekokousta edeltäneessä demokratiatyössä sekä ympäristöryhmässä. Demokratiaryhmässä saimme aikaan aiempaa vahvemman painotuksen SDP:n globaaliin perspektiiviin sekä kansanäänestyksiin ja muihin suoran demokratian muotoihin. Ympäristöryhmässä kävimme intensiivisen keskustelun kasvun ja ympäristön suhteesta. Me jotka olimme ”vihreän kasvun” ideaa vastaan jäimme vähemmistöön, mutta vain niukasti. Emme vielä saaneet aikaan mitään järisyttävää ekologista läpimurtoa SDP:ssä. Mutta liikettä vihreään suuntaan on selvästi tapahtumassa. On esimerkiksi saavutus, että SDP:ssä on yhä enemmän tukea sille, että yhteiskuntien menestystä tulee mitata muilla mittareilla kuin bruttokansantuotteella.

Vastaava pyrkimys uudistaa ajattelua siitä, mitä yhteiskunnan menestys oikeasti on, on tärkeä elementti myös raportissa Resilient People – Resilient Planet, jonka presidentti Tarja Halonen Etelä-Afrikan presidentti Zuman kanssa luovutti YK:n pääsihteerille tämän vuoden alussa. (Kyllä, olin mukana Halosen asiantuntijatiimissä Suomessa.)

Kuten tiedetään, olen ollut ehdokkaana myös eduskuntavaaleissa tulematta valituksi. Usein kuulee sanottavan, että äänet ehdokkaille, jotka eivät pääse läpi menevät hukkaan. Asia ei ole näin, siitä olen nykyään varma: jokainen saamani ääni missä hyvänsä vaaleissa vaikuttaa mahdollisuuksiini vaikuttaa sosialidemokraattien linjaan ja Suomen ja maailman tulevaisuuteen. Kysymys on verkostoista, poliittisesta uskottavuudesta ja solidaarisuudesta. Se tosiasia, että olen ollut mukana demareissa Helsingin kaupunginvaltuustossa 3,5 vuotta, johtaa siihen, että minulla on paljon paremmat mahdollisuudet kuin aiemmin vaikuttaa esimerkiksi EU-politiikkaan Suomessa ja Euroopassa.

2. Tulokset ja tavoitteet valtuustossa

Tehtävä Helsingin kaupunginvaltuutettuna on ollut yllättävän mielenkiintoinen ja mielekäs. Olen usein ihmetellyt, miten politiikan maine voi olla meillä niin huono, vaikka ainakin Helsingin valtuusto on moraalisesti ja älyllisesti aivan häkellyttävän hyvässä kunnossa. Myönteinen arvioni koskee sekä SDP:n ryhmää ja eri ryhmien yhteistyötä että koko valmistelu- ja päätöksentekokulttuuria. Kaikki ei ole täydellistä, mutta monet asiat toimivat hyvin. En tarkoita, että valtuuston päätökset olisivat aina mieluisia. Valtuustolla on markkinauskovainen enemmistö ja siksi monet päätökset rapauttavat yhteistä hyvinvointia. Mutta tämä enemmistö on voittanut vaalit, joten demokratian kannalta ei voi valittaa. On vain paiskittava töitä.

Politiikan suunta markkinauskosta oikeudenmukaisuuteen

Politiikassa tärkeintä on suunta, hegemonia, se mitä pidetään normaalina ja mitä radikaalina tai outona. Merkittävin vaikutukseni onkin luultavasti, näin toivon, luonteeltaan yleinen. Olen valtuustoryhmämme varapuheenjohtajana aktiivisesti vaikuttanut henkeen ja suuntaan ryhmässämme sekä suhteisiimme muihin valtuustoryhmiin. Ryhmämme on toiminut hyvin, ja luulen että minulla on ollut positiivinen rooli tässä. Olen myös ollut vahvasti mukana budjetti- ja strategiakysymyksissä ja painottanut tällöin rakenteellisia elementtejä budjettineuvotteluissa.

Hyvinvointivaltio ja sen mukana oikeudenmukaisuus on uhattuna kaikilla politiikan tasoilla. Suomessa kunnilla on yhteisen, oikeudenmukaisen hyvinvoinnin rakentamisessa tärkeä rooli. Väitän, että me Helsingin sosialidemokraatit olemme viime vuosina onnistuneet estämään tai ainakin siirtämään myöhemmäksi sekä konkreettisia että periaatepäätöksiä hyvinvointipalvelujen heikentämisestä ja yksityistämisestä.

Erityisen konkreettisesti olemme vaikuttaneet budjettineuvotteluissa. Olemme myös jossain määrin onnistuneet politisoimaan hyvinvointipolitiikan rakenteellisia kysymyksiä ja siten vaikeuttaneet kokoomuksen ja vihreiden mahdollisuuksia pukea yksityistämiseen tähtäävät toimenpiteet valinnanvapauden valepukuun.

Demokratia, globaali vastuu ja veroparatiisit

Olen ollut valtuustoryhmässämme aktiivinen erityisesti strategiakysymyksissä. Ei ollut sattuma, että pidin tämän vuoden toukokuussa ryhmäpuheenvuoromme kaupungin strategiasta seuraavalle valtuustokaudelle. Konkreettisesti työn jälki näkyy mm. monissa kohdin siinä strategiassa, josta valtuusto sopi kauden ensimmäisenä keväänä 29.4.2009.

Valtuusto sitoutui strategiassaan laatimaan demokratiaohjelman. Olin mukana aloitteentekijänä, ja ohjelma on syntynyt viime vuonna. Osallistuin aktiivisesti ohjelmaa valmistelleen poikkipoliittisen työryhmän työskentelyyn. Ohjelman painopiste on osallistuvan demokratian kehittämisessä, ja se linjaa kaupungin vahvaa tukea kansanäänestyksille. Ohjelmaa on tänäkin vuonna kehitetty, ja ensi vuonna on luvassa konkreettisia toimia.

Sain strategiaan mukaan kohdan siitä, että kaupunki mittaa menestystään työssä yhteisen hyvinvoinnin ja tasa-arvon puolesta objektiivisesti ja empiirisesti, ei ainoastaan asiakaskyselyjen kautta. Olen viimeisten kolmen vuoden aikana joutunut monesti puolustamaan rationaalista ja puolueetonta sosiaali- ja terveydenhuollon seurantaa sitä vastaan, että oikeisto on halunnut mitata hyvinvointipolitiikan tuloksia vain subjektiivisilla mittareilla. Tyytyväiset asiakkaat ovat hyvä asia, mutta oikeudenmukaiset yhteiskunnat koostuvat muustakin kuin tyytyväisistä asiakkaista.

Globaalin vastuun kysymykset ovat olleet kenties näkyvin – ja myös tuloksekas – osa toimintaani kaupunginvaltuustossa. Aloitteestani valtuusto päätti 2009 laatia Helsingille kaupungin ensimmäisen globaalin vastuun strategian. Olen ollut keskeisesti ajamassa strategialle sisältöä ja luomassa sen rakennetta, ja yhteisen ponnistelun tulokset näkyvät: kaupunginvaltuusto hyväksyi strategian sisällön 12. syyskuuta ja päättää sen lopullisesta hyväksymisestä keskiviikkona 26. syyskuuta.

Strategian keskeisiin – ja eniten julkisuutta saaneisiin – kysymyksiin kuuluu kaupungin suhtautuminen yrityksiin, jotka välttelevät verojen maksua veroparatiisien avulla. Ehdotin erillisessä valtuustoaloitteessa alkuvuonna 2011, että kaupunki luopuisi kaikesta yhteistyöstä näiden yritysten kanssa. Ylipormestarin vastustuksesta ja mm. vihreiden ja kokoomuksen empimisestä huolimatta valtuusto päätti lopulta kirjata strategiaan, että Helsingin kaupunki pyrkii välttämään yhteistyötä sellaisten yritysten kanssa, joilla on kytkentöjä veroparatiiseihin. Kirjaus vaatii tuekseen käytännön toimia, Helsingistä on jo hyvää vauhtia tulossa yksi ensimmäisistä kunnista maailmassa, joka siirtyy sanoista tekoihin paikallisessa vastuussa globaalisti oikeudenmukaisen talouden puolesta. Meitä edellä on joitakin alueita Ranskassa ja Malmö sekä Kalmar Ruotsissa. Ja Helsingin esimerkki on jo leviämässä muihinkin kaupunkeihin Suomessa.

Globaali vastuun strategian kokonaisuutta odotellessa olen, hyvässä yhteistyössä muutaman muun eri ryhmien valtuutetun kanssa, saanut joitakin tuloksia energiapolitiikkaa koskevissa äänestyksissä ja palmuöljykysymyksessä. Ehdotukseni yksityisautoilun radikaalista rajoittamisesta eivät ole saaneet enemmistöä, mutta olen myötävaikuttanut siihen, myös budjettineuvotteluissa, että sosialidemokraattien ryhmä on profiloitunut selkeästi joukkoliikenne- ja pyöräilijäpuolueena eikä autopuolueena. Ryhmämme ajoi esimerkiksi ruuhkamaksuja, mutta niiden eteneminen on harmiksemme jäissä valtakunnan tason koukeroiden takia.

Syrjityt ryhmät ja Guggenheim

Olen ollut monella tavalla aktiivinen ruotsinkielistä väestöä koskevissa erityiskysymyksissä. Olen mm. aloittanut ja ollut valtuustossa aktiivisin sarjassa ”pyöreän pöydän keskusteluja” po asioisa. Tämä on johtanut ainakin yhteen aika tärkeään konkreettiseen tulokseen: ruotsinkielinen päivähoito on suomenkielisestä erillisessä ratkaisussa siirtynyt 1.1.2011 sosiaalivirastolta opetusvirastolle. Asialla on kiistanalaiset puolensa – mutta siinä myrskyssä, jonka kaupungin sosiaalisektori on sittemmin käynyt läpi, ratkaisu on ollut hyvä. Uskon puoluerajat ylittävän ruotsinkielisen yhteistyön valtuustossa edistyneen viime vuosina ja olen saanut lisättyä myös oman ryhmäni kiinnostusta ruotsinkielisten asioihin.

Oman yhdistykseni tuella olen pitänyt haavoittuvien ruotsinkielisten erityisryhmien asemaa esillä kaupungin päätöksenteossa. Saimme mm. budjettiin kirjatuksi, että ruotsinkielisen vanhustenhoidon resurssit turvataan. Suuri tavoite on kotihoidon ympärivuorokautinen partiointi, joka toimisi ruotsiksi. Työtä tämän tavoitteen toteutumiseksi on jatkettava.

Maahanmuuttopolitiikan, pakolaisten tukemisen ja romanikysymyksen parissa olen tehnyt runsaasti työtunteja. Suureksi pettymyksekseni esitykseni jonkinlaisen yksinkertaisen asumisen järjestämisestä romaneille ei ole toistaiseksi mennyt läpi, mutta aion jatkaa työtä järkevien ratkaisujen löytämiseksi. Tämän hetken tilanne – muutama sata ulkosalla yöpyvää romania kesäaikaan – on joka tapauksessa kestämätön.

Olin aktiivisesti mukana ryhmässä, joka ajoi menestyksekkäästi Guggenheim-projektin pysäyttämistä. Sosialidemokraattien ryhmässä Jorma Bergholm vastasi taloudellisista laskelmista ja oli ryhmän kasvot ulospäin, Osku Pajamäki oli taidepoliittisesti aktiivinen ja taitava neuvottelija, kun taas itse kannustin taiteilijoita järjestäytymään ja tuomaan esille omia ideoitaan. Tuloksena tiiviistä yhteistyöstä oli Checkpoint Helsinki –aloite, jonka eteneminen on vielä epävarmaa, mutta joka selkeästi edesauttoi Guggenheim-hankkeen kaatumista.

3. Globaalia ajattelua ja paikallista toimintaa

Tässä Thomas Wallgrenin yhteenvetoa omasta toiminnastaan valtuustotehtävien ohella:

Suomen pakolaisavun puheenjohtaja 2008–2011;

Aktiivinen hallituksen jäsenen Brysselissä päämajaansa pitävässä kampanja- ja tutkimusjärjestössä Corporate Europe Observatory. Järjestimme mm. ison konferenssin Brysselissä Euroopan kriisistä toukokuussa tänä vuonna juhlistaaksemme 15-vuotista taivaltamme;

Työolot suomalaisten yhtiöiden alihankintaketjussa: Yhteistyössä pienen aktivistijoukon kanssa olen esittänyt mm. neljän suuren suomalaisen yhtiön yhtiökokoukselle, että osakkeenomistajat suurimmissa yrityksissämme paikan päällä tutustuisivat alihankkijoidensa työolosuhteisiin;

Olen monin tavoin jatkanut työtä demokraattisen ja globaalisti oikeudenmukaisen Eurooppa-politiikan puolesta mm. pohjoismaisella tasolla sekä varapuheenjohtajana suomalaisessa Vaihtoehto EU:lle -järjestössä;Uusi yliopistolaki: Olin kirjoituksilla ja aloitteilla varsin näkyvästi mukana yliopistolain kritiikissä ja vastustuksessa. Lakia emme pystyneet torjumaan, mutta estimme ainakin sen, että yliopistojen hallituksen enemmistö voisi muodostua ulkopuolisista jäsenistä;Kestävä kehitys: Olin mukana Tarja Halosen asiantuntijaryhmässä, joka valmistelee raporttia kestävästä kehityksestä YK:lle; lisäksi jäsenenä SDP:n eri työryhmissä sekä puoluekokousedustajana.

Vapaa liikkuvuus: Olin toukokuussa mukana järjestämässä telttamielenosoitusta romanikerjäläisten puolesta Senaatintorilla Helsingissä. Teimme myös samassa yhteydessä performanssitaideteoksen Kukkia ja kerjäläisiä Rautatientorilla, yhdessä romanimaahanmuuttajien, taitelijoiden Kaisa Salmi ja Paul Polansky ja muiden kanssa;

Maailman sosiaalifoorumi: Olen jatkanut yhteistyötä sosiaalifoorumissa mm. intialaisten ystävieni ja Transnational Instituten aktiivien kanssa. Intian ja Nepalin Vasudhaiva Kutumbakam -verkoston kanssa olen seurannut Nepalin kehitystä.Perustulo: Olen ollut mukana tänä vuonna perustulokampanjassa, mm. laatimassa kampanjan aloitetekstiä sekä puhujana kampanjan julkistustilaisuuksissa ja seminaareissa.