Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

Soininvaara solidaarisen sosiaalipolitiikan esteenä

Heikki Hiilamo ylistää tänään poikkeuksellisen voimakkaasti Osmo Soininvaaran kirjaa Suomen sosiaaliturvasta. Kun ylistäjä on kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori ja juttu peittää maan suurimman päivälehden C1 sivusta yli puolet, asia on vakava.

Hiilamo kannatta Soininvaaran kahta perusviestiä. Ensimmäisen mukaan sosiaaliturvajärjestelmästä tulee tehdä entistä selkeämmin työhön kannustava. Ansiotulojen ja tulonsiirtojen yhdistämistä pitää helpottaa.

Tähän viestiin on helppoa yhtyä.

Toinen viesti on, että sosiaaliturvan uudistamisen tulppana on vanha vasemmisto. Hiilamon ja Soininvaaran mukaan se vastustaa tarpeellisia uudistuksia koska se pelkää niiden koituvan hyvässä työmarkkina-asemassa olevan keskiluokan haitaksi.

Toinen viesti on epäsolidaarinen, asiallisesti perusteeton ja poliittisesti aivan mahdoton.

Hiilamo jollain tavoin näyttääkin tajuavan tämän.

Artikkelinsa alussa hän kehuu Soininvaaran halua muuttaa maailmaa. Saman artikkelin lopussa Hiilamo kuitenkin huomauttaa, ettei Soininvaaralla ehkä ole tarvittavaa osaamista ”mahdollisen taiteessa”. Esteenä on, muka, Soininvaaran liiallinen rationalismi.

Olen toista mieltä. Soininivaaran politiikan epäonnistumisella, Hiilamon esittämänä, on kaksi aivan rationaalista syytä.

Ensinnäkin Soininvaara kuvaa sosiaalipolitiikan perustan yhteiskuntarakennetta vajavaisesti. Soininvaara näyttää jakavan kansan kahtia, hyvinvoivaan keskiluokkaan, jonka sosiaaliturvan perustana on hyvä asema perinteisillä työmarkkinoilla ja uuteen haavoittuvien ja syrjäytyvien luokkaan.

Soininvaara vaatii perinteisen työväestön yksin rahoittamaan alaluokan sosiaaliturvan hyväksymällä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan heikentäminen.

Soininvaara ehdotuksen ratkaisevana virheenä on parhaiten toimeentulevien jättäminen kuvasta ulos.

Soininvaara ottaa annettuna, ettei hyvinvoivia enää saada mukaan kantamaan hyvinvointivaltion edellyttämän solidaarisen sosiaaliturvan kustannuksia. Tämä oikeiston markkinoima ajatus on irrationaalinen. Juuri se pakottaa Soinivaaran vaatimaan, että alaluokan aseman parantaminen lankeaa yksin alemman keskiluokan selkänahasta.

Ansio- ja perusturvan rahoituksesta puhuttaessa huomiota on syytä kiinnittää myös veropolitiikkaan. Hallitus, jossa Soininvaaran puolue vihreät on mukana, on tehnyt erilaisia veronalennuksia 3.5 miljardilla eurolla. Vertailun vuoksi SAK:n ekonomisti Joonas Rahkola on laskenut, että nykymallissa 100 euron korotus perusturvaan lisäisi työttömyysturvan menoja noin 300 miljoonaa, josta ansioturvan osuus olisi noin puolet.

Soininvaara esitysten toisena virhelähteenä on vääristynyt ihmiskuva ja siitä seuraava poliittinen olettamus, ettei viime vuosien talouspolitiikasta eniten hyötyneiltä ihmisiltä voi eikä pidä vaatia solidaarisuutta.

Nämä virheet selittävät Soininvaaran poliittisen tehottomuuden.

Jotta heikoimpien asema paranisi sosiaaliturvan uudistusten taakse on saatava myös suurten ammattiliittojen tuki. Se ei voi onnistua niin kauan kuin lähtökohtana on uusliberaalin oikeiston vaatimus, että sosiaalinen vastuu kuuluu lähinnä vain SAK-laiselle työväestölle.

Vanhaa vasemmistoa on ehdottomasti ankarasti kritisoitava. Mutta vanhan vasemmiston julistaminen epäsolidaariseksi ja kyvyttömäksi uuden oppimiseen on inhimillisesti ja poliittisesti ongelmallista. Siitä julistuksesta hyötyy lähinnä röyhkeästi eriarvoisuutta ajava oikeiston markkinafundamentalistinen siipi.

Thomas Wallgren