Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

Nobelin rauhanpalkinto EU:lle tuli liian myöhään

Olen hölmistynyt äsken saamastani tiedosta että vuoden 2012
Nobelin rauhanpalkinto on päätetty myöntää Euroopan unionille.

Ymmärrän tietenkin päätöksen perusteet. Euroopan unionin
perustamisen yksi keskeinen tavoite oli rauhan edistäminen. Ajatuksena oli, että
taloudellisen yhteistyön, integraation ja keskinäsen riippuvuuden edistäminen
nostaisi sodan kynnyksen niin korkeaksi etteivät maailmansotien kauhut enää
voisi toistua.

Yhdyn tavoitteeseen koko sydämestäni ja hyväksyn myös
ajatuksen siitä, että ns. ”funktionaalinen integraatio”
voi, tietyin ehdoin, auttaa ehkäisemään sotia. On silti mahdotonta enää pitää
kiinni uskomuksesta, että nykyinen Euroopan unioni olisi olennaisesti rauhan
projekti, jonka jatkuva kehittäminen edelleen edistää rauhaa.

1950-luvun visio EU:sta
rauhanprojektina saatiin valmiiksi 1980-luvulla ns. yhtenäisasiakirjan
(Single Treaty Act”) myötä. Tämän jälkeen EU:n syventämistä ei ole voitu perustella rauhaa edistävänä.

Nykyinen Euroopan unioni on pikemminkin uhka Euroopan ja
maailman rauhalle kuin rauhan tae. Keskeisiä syitä tälle asioiden uudelle
tilalle on neljä.

Ensinnäkin  Euroopan
unionin peruskirja ja politiikka ovat 1990-luvun alusta alkaen sisällöllisesti
muuttaneet unionin ja sen jäsenmaiden turvallisuuspoliittista linjaa
asevaraisuuden ja hyökkäyshakuisuuden suuntaan.

* Unionin peruskirja velvoittaa jäsenmaita jatkuvasti lisäämään
aseellista kapasiteettiaan ja se avaa mahdollisuuden rauhanpakottamiseen ilman
YK:n mandaattia.

* Euroopan unionin globaali talous- ja kauppapolitiikka tähtäävät ennen kaikkea unionin oman edun turvaamiseen.
Ehtyvien luonnonvarojen ja kasvavien varallisuuserojen maailmassa tällainen
lyhytnäköinen intressipolitiikka kärjistää kansainvälisiä vastakkainasetteluja ja kylvää sodan siementä.

Toiseksi Euroopan
unionin demokratiavaje on viime vuosikymmeninä kasvanut samaa tahtia unionin toimivallan
kasvun kanssa. Demokratialla on Immanuel Kantin ja muiden keskeisten
valistusajan rauhanteorioiden mukaan sisäinen yhteys rauhaan sen tähden, että
sota muuttuu sitä epätodennäköisemäksi, mitä enemmän ne ihmiset saavat päättää
sodasta ja rauhasta, jotka joutuvat itse ensimmäisinä kohtaaman sodan kärsimykset.

Mitä
suuremmaksi demokratiavaje Euroopan unionissa kasvaa, sitä heikompi
rauhanprojekti unioni on.

Kolmanneksi aseteknologian kehitys muuttaa parhaillaan
nopeasti sodan luonnetta ja hämärtää rauhan ja sodan välistä rajaa. Joulukuussa
1939 kaikki suomalaiset tiesivät Suomen joutuneen sotaan ja sota käytiin
tulloin ennen kaikkea armeijoiden välillä. Tänään tiedämme suomalaisten
rauhanturvaajien osallistuvan operaatioihin mm. Afganistanissa, mutta meille on
epäselvää, olemmeko sodan osapuolia. Emme tiedä missä on sota ja missä rauha.
Kun miehittämätön ohjus tappaa siviilejä hääjuhlissa Jemenissa, onko hääväki
silloin sodan osapuoli?

Neljänneksi, eurokriisi ja sen huono hoito horjuuttaa
yhteiskuntarauhaa Euroopassa. Kreikassa on jo nähty isoja mellakoita ja tilanne
on huono ja huononemaan päin myös muualla, varsinkin Espanjassa ja
Portugalissa. Euroalueen hajoaminen on mahdollinen eikä hajoaminen välttämättä
sujuisi kovin rauhanomaisesti eikä palvele rauhaa.

Uusissa oloissa tarvitaan uutta rauhanpolitikkaa. Totuuden
voimaan ja gandhilaiseen oppiin ”satyagrahasta” nojaava aktiivinen
turvallisuuspolitiikka voi avata uusia toivon näkymiä alkaneella vuosisadalla.

Euroopan unionille olisi voitu antaa Nobelin rauhan palkinto
30 vuotta sitten. Nyt palkinto tuli liian myöhään.

Thomas Wallgren