Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Ei kategoriaa

Punavihreä tehtävä

Miksi? Mitä? Miten?

Punavihreän liikkeen kolmesta ydinkysymyksestä kahteen on helppoa vastata. Perusmotiivi sille, että osallistumme yhteiskunnallisesti, on selvä, pinnallisista erimielisyyksistä huolimatta. Meitä yhdistää usko siihen, että ihminen kykenee muuhun ja parempaan kuin kilpailuun ja itsekkääseen oman edun tavoitteluun ja luottamus siihen, että kaikki voivat paremmin jos heikoimmat meistä voivat paremmin.

Meitä yhdistävät arvot voidaan kiteyttää sanoihin vapaus, kansanvalta ja solidaarisuus. Vapaus pitää ymmärtää kantilaiseen ja sosiaaliliberaaliin tapaan, vapaudeksi rakentaa itse omaa elämäänsä ja osallistua vastuullisesti yhteisten asioiden hoitoon.

Kansanvaltaa on toteutettava radikaalisti ja kokonaisvaltaisesti. Kansanvallan instituutiot kuten äänioikeus ja ay-oikeudet, toimivat vain jos kansanvalta on totta myös tapana elää.

Solidaarisuuden tulee olla totta paikalliselta tasolta globaalille, myös suhteessamme muihin lajeihin ja tuleviin sukupolviin.

Nämä arvolähtökohdat ovat yhteisiä valtavalle joukolle. Moraalinen pohja radikaalille politiikalle on kunnossa, Suomessa ja luultavasti maailmanlaajuisestikin.

Uusliberaali yliote puree

Mitä kysymykseen – mitä kannattaa nyt tehdä, mitä yrittää, ja missä järjestyksessä – on pohjimmiltaan myös helppoa vastata. Tarvitsemme uuden punavihreän yhteiskunnallisen yhteishengen ja yhteistä aloitekykyä. Voisimme puhua uuden hegemonian tarpeesta. Tätä tarvetta ei ole vielä riittävän selvästi nähty.

Elämme markkinafundamentalistisen maailmanvallankumouksen aikaa. Uusliberaali yliote politiikan kaikilla aloilla – uusliberaali poliittinen hegemonia – vaikuttaa rajusti, yksityiskohtaisesti ja planeetanlaajuisesti kaikkien ihmisten elämään.

Suurimmat ja synkimmät ongelmat ovat kehitysmaissa, joissa rakennesopeutusohjelmat, vapaakaupppasopimukset, korruptio, sodat ja taloudelliset erikosialuuet tuhoavat ihmiskunnan enemmistön perustavia edellytyksiä hyvään elämään.

Hegemonia puree meilläkin. Suurimman taakan kantavat haavoittuvat ryhmät: nuoret, vanhukset, mielenterveysongelmista kärsivät, työttömät, pätkätyöläiset ja muut. Tuloerojen raju kasvu ja syrjäytymisen ongelmat ovat Suomessa rankkaa todellisuutta, jota hyvinvoivaan keskiluokkaan kuuluva enemmistö aika heikosti tiedostaa ja ymmärtää. Samalla keskiluokka  itsekin on joutunut ankaran kurinpidon kohteeksi. Huomasin sen kouriintuntuvasti, kun minut valittiin tammikuussa vähäpätöiseen johtajatehtävään, työpaikkani, Helsingin yliopiston filosofian laitoksen johtajaksi.

Minut laitettiin heti viiden päivän johtajuuskurssille. Kurssin anti oli voimakkaasti kaksijakoinen. Hyvää oli perehtyminen julkisen sektorin johtamistehtävän oikeudelliseen ympäristöön. Muun muassa tasa-arvolaki velvoittaa laajasti ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia muuhunkin kuin sukupuolten tasa-arvon edistämiseen. On ilmeistä, että Suomen hyvinvointivaltion oikeudellinen perusta on kehittynyt pidemmälle kuin käytännön toteutuksessa vielä näkyy.

Karmeaa oli välineellisen järjen ja tehoajattelun läpäisveä ote. Jopa Helsingin yliopiston mikrotason johtajilta edellytetään sitoutumista valtionhallinnon tuottavuusajatteluun ja ulkokohtaisesti määriteltyyn tuloksellisuuteen. Kouluttajamme vastaus kysymykseen erään  johtamismallin soveltuvuudesta yliopistomaailmaan oli ytimekäs: “kokemukset yrityksissä ovat olleet hyviä”.

Kun jopa maamme filosofian laitoksista yritetään tehdä yritysklooneja, ihmettelen, missä ihmisen mieli voi kohta enää levätä rauhassa ja kehittyä vapaasti. 

Väitän siis, ettei uusliberalismi yhteiskunnallisena järjestelmänä perustu pelkästään siihen, että yhä enemmän asioita hoidetaan rahan välityksellä — “läpikapitalisointi” ja markkinaedollistaminen ovat markkinafuindamentalismista vain puolet. Toisen puolen muodostaa hyvin yksityiskohtaiseksi ja tarkaksi kehitetty kurinpitokoneisto, hallinnollinen ja diskursiivinen mikrovalta.

Kolme jakolinjaa, kolme haastetta

Markkinafundamentalistisen yliotteen ainut hyvä puoli on, että se määrittelee meille selvän muutostehtävän. Tavoitteena ei voi olla muu kuin uuden puna-vihreän hegemonian luominen.

Sen saavutettuamme, ja vasta silloin, pääsemme laajan ja moniarvoisen liberaalin punavihreän liikkeen sisällä luovasti riitelemään ja tekemään keskenämme kompromisseja keskeisistä haasteistamme. Näihin kuuluvat kysymys siitä, kuinka parhaiten toteutamme julkisen sektorin vastuun vähimmäisturvasta ja peruspalveluista, miten torjumme prekarioitumisen, missä määrin ja miten perustulouudistuksesta on apua tai millä keinoin ilmastomuutosta parhaiten torjutaan ja globaalia solidaarisuutta edistetään.

Uuden yliotteen saavuttaminen edellyttää vasemmiston perussynnin, sisäisen hajoamisen voittamista. Arvopohja on yhteinen, merkittäviä jakavia tekijköitä on kolme.

Ensimmäinen jakolinja koskee vanhaa ja uutta politiikkaa. Kärjistäen voidaan sanoa, että vanhaa politikkaa edustavat vaalidemokratia, puolueet ja ammattiyhdistysliike ja uutta suora demokratia, kansalaisliiikkeet ja suoran toiminnnan ryhmät.

Toinen jakolinja koskee politiikan tasoja. Osassa punavihreää liikettä arvioidaan, että paikallinen ja kansallisvaltiollinen politiikka ovat menettäneet merkitystään ja että politiikan tärkeimmäksi tasoksi nousee alueellinen, esimerkiksi Euroopan unionin laajuinen, poikkikansallinen tai globaali taso.

Kolmas jakolinja koskee arvioitamme uudistuksista ja vastarinnasta. Reformistinen ja sitä radikaaliimpi vihreä liike ja vasemmisto, “realot” ja “fundikset” kuten Saksassa sanotaan, ovat usein napit vastakkain ja kykenemättömiä yhteistyöhön.

Niin tärkeää kuin politiikassa onkin miettiä oman tekemisen ja yhteisten tehtävien tärkeysjärjestystä on mielestäni varmaa, että kaikki mainitut jakavat tekijät ovat käytännön muutostyön kannalta keinotekoisia ja haitallisia. Vaalidemokratia ilman eläviä, vapaita kansalaisliikkeitä jää tyhjäksi kuoreksi. Valuutanvaihtovero ja muut vastaavat ylikansalliset uudistukset eivät saa riittävästi kannatusta, elleivät ihmiset näe yhteyttä lähiympäristönsä tai maansa muutosten ja ylikansallisten ohjausmekanismien välillä. Hyvän uudistuksen hakemisen ja vastarinnan välinen ero on usein käytännön työssä olematon, kuten esimerkiksi julkisten palvelujen turvaamiseen tai oikeudenmukaisen kansainväliseen kauppaan tähtäävän työhön osallistuneet hyvin tietävät.

En väitä että anarkististen aktivistien, vihreiden teknokraattien, romanttisen vasemmiston ja betonidemareitten yhteistyö tulee koskaan olemaan kitkatonta. Mutta siitä olen jokseenkin varma, että niin kauan kuin näiden leimojen alta löytyvää yhteistä arvopohjaa ei osata muuttaa keskinäiseksi luottamukseksi ja yhteistyöksi, uusliberaali yliote jatkuu.

Vaihtoehto hallitusohjelmalle

Haastavin otsikkoni kolmesta kysymyksestä on miten. 

Poliittisen osallistuminen pelastaminen on kaiken perusta. Ilman elävää kansanvaltaa solidaariselta politiikalta putoaa pohja. Suoran demokratian lisääminen kunnissa, Suomessa ja EU:ssa, mutta myös ammattiliikkeen ja puolueiden sisällä on nähdäkseni tässä avainasemassa.

Kansalaisille ja myös eri järjestöjen jäsenille pitäisi luoda kattava aloiteoikeus siten, että kansalaisaloitteen määrittelemät asiat ratkaistaan pääsääntöisesti jäsenäänestyksessä tai kansanäänestyksessä jos (esimerkiksi) viisi prosenttia jäsenistä tai kansalaisista niin esittää.

Toinen perusta uudelle politiikalle on hyvinvointivaltion ja globaalin vastuun yhteyksien tiedostaminen. Ellemme pysty puolustamaan ja kehittämään pohjoismaista mallia, Suomelta ei voi kauaa odottaa kovin rakentavaa panosta maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseen. Toisaalta hyvinvointipolitiikka, joka ei ole esimerkiksi maahanmuuton tai energiapolitiikan osalta yhteensopivaa maailmanlaajuisen yhteisvastuun kanssa, johtaa sekin umpikujaan.

Suomessa voisi olla kiinnostavaa edetä niin, että muodostamme kansalaisliikkeiden, ammattiliittojen, puolueaktiivien ja tutkijoiden verkoston, joka seuraavan neljän vuoden aikana kirjoittaisi Suomelle esityksen hallitusohjelmaksi. Niin hyvän, että se kiilaisi omalla painollaan reaalipolitiikan neuvotteluissa niiden esitysten ohi, joita uusliberaaliksi muuttunut suomalainen valtionhallinto Raimo Sailaksineen kirjoittaa.

Thomas Wallgren

Artikkeli julkaistiin Ydin-lehdessä helmikuussa (numerossa 1/2007).