Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Kirjoituksia

Moralisointi ei riitä moraalisesti perusteltuun politiikkaan

Tutkijoiden mukaan olemme lähestymässä luokkayhteiskuntaa. THL julkaisi viime viikolla artikkelikokoelman ”Sosiaalipolitiikka – hukassa vai uuden jäljillä?” (toim. Elina Palola ja Vappu Karjalainen). Kirjassa todetaan sosiaalisen eriarvoisuuden Suomessa kasvaneen ja politiikan koventuneen 90-luvun alusta lähtien. Kirjoittajien näkemyksiin on helppo yhtyä.  Tarina eriarvoisuuden paluusta on koottu lukuisiin tutkimuksiin ja katsauksiin. Huolta on kannettu. Seuraava kysymys onkin, entä sitten?

Helsingin Sanomien mukaan (29.3.) sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Olavi Riihinen parahti kirjan julkaisutilaisuudessa, että ”poliitikkojen pitäisi ymmärtää, mitä merkitsee, että olemme kulkemassa kohti luokkayhteiskuntaa.” Vaalien alla näyttää siltä, että monet ilmoittavat poliittiseksi tavoitteekseen hyvinvoinnin takaamisen. Mutta mitä se tarkoittaa? Ovatko nämä ihmiset huolissaan luokkayhteiskunnan paluusta?

Samalla kun Riihisen mukaan huono- ja hyväosaisten välisen kuilun syveneminen on seurausta moraalisesti kyseenalaisesta politiikasta, paradoksaalisesti juuri moralisoijista ei näyttäisi poliitikkojen riveissä olevan puutetta. Varsinkin punavihreällä laidalla riittää niitä, joiden mielestä on tärkeää puhua esimerkiksi lasten, nuorten, lapsiperheiden, yksinhuoltajien, yksinäisten, eläkeläisten, työttömien ja asunnottomien hyvinvoinnista. Hyvää tahtoa näyttäisi riittävän kaikille niille, jotka ikänsä tai elämäntilanteensa vuoksi ovat julkisten palveluiden asiakasryhmää. Ongelmana kuitenkin on, ettei moralisointi riitä, jos tahtoo tehdä moraalisesti perusteltua politiikkaa. 

Poliittisesti on melko yhdentekevää kuinka huolissaan on köyhistä ja kipeistä, jos ei ole valmis tekemään mitään niille rakenteille, jotka estävät köyhien ja kipeiden auttamisen. Moralisoijan näkökulmasta vika on muiden ihmisten välinpitämättömyydessä. Peruskouluissa ryhmäkoot ovat liian suuria, perheneuvoloissa jonot liian pitkiä ja kaduilla köyhät kerjäämässä, koska ”muilta” puuttuu hyvä tahto ja lämmin sydän. Oman hyvän tahdon osoittimena moralisoijat pitävät puheenvuoroja, joissa eri ihmisryhmien auttamista pidetään ”tärkeänä”. Useimpien analyysi päättyy tähän.

Siinä missä poliittinen oikeisto kieltäytyy näkemästä ihmisten huono-osaisuuden taustalla rakenteita ja syyttävät yksilöitä itseään, punavihreät moralisoijat eivät kohdista katsettaan niihin rakenteisiin, jotka estävät heidän moraaliaan vastaavan politiikan harjoittamisen.

Keskeisin konkreettinen rakennelma, joka estää hyvää tahtoa pursuavia poliitikkoja konkretisoimasta huolenpitoaan paremmiksi hyvinvointipalveluiksi, on kehysbudjetointi. Jostain syystä tätä instituutiota kohtaan on osoitettu hyvin vähän kritiikkiä, vaikka se sitoo poliitikkojen kädet ja estää heitä toteuttamasta mitään vähänkään mittavampia yhteiskunnallisia uudistuksia.

Ei liene sattumaa, että kehysbudjetoinnilla on Suomessa yhtä pitkä historia, kuin tuloerojen kasvulla. Se otettiin käyttöön 90-luvun alussa. Kehysbudjetointi tarkoittaa tyypillisesti, että hallituksessa sovitaan budjettimenoille katto, jota ”ei saa ylittää”. Tämä katto määritellään yleensä kullekin ministeriölle (kuntatasolla hallintokunnalle) erikseen. Tämän jälkeen ministeriön tai hallintokunnan on sovitettava menonsa tähän kehykseen.

Jos asiaa uskaltaa kyseenalaistaa, voi huomata useampia ongelmia. Ensimmäinen ongelma on periaatteellinen: miten tällainen toiminta sopii demokratiaan. Vastaus on: huonosti. Menokaton valmistelee kourallinen virkamiehiä ja sen hyväksyy kovassa kiireessä pieni poliitikkojen joukko ilman kunnollista demokraattista keskustelua.

Seuraava ongelma johtuu suoraan tästä. Ainoa, mistä poliitikot pääsevät käymään demokraattista keskustelua, on menojen käyttö kehyksen sisällä. Jos tässä vaiheessa huomataan, ettei kehys riitä jonkin hallintokunnan tarpeisiin, mitään ei ole enää tehtävissä. Kehysbudjetoinnin ideaan kuuluu, että kehyksen kokoa ei voi kritisoida. Se on annettu.

Kehyksen kokoon kohdistetun kritiikin sijaan poliitikot ryhtyvät väittelemään siitä, miten siirrellään rahaa momentilta toiselle kehyksen sisällä. Nämä ovat niitä niin sanottuja ”vaikeita valintoja”. Juuri samat ihmiset, jotka kantoivat huolta köyhistä ja lapsiperheistä ja jotka ehkä jopa jakavat THL:n tutkijoiden näkemyksen siitä, että tulo- ja terveyserot ovat epäoikeudenmukaisia, ryhtyvät taistelemaan nappikaupasta. Palveluverkosta leikataan tilkkuja sieltä täältä ja liitetään toisaalle. Poliittinen mielikuvitus loppuu tähän. Muita vaihtoehtoja ei nähdä. Paljon suurempi ja ratkaisevampi taistelu jätetään käymättä – taistelu siitä, kenellä on valta määrittää talouden reunaehdot.

Jostain syystä budjettikehykset esittäneiden virkamiesten tarkoitusperiä ei edes yritetä kyseenalaistaa. Heidän arviotaan siitä, mihin valtiolla tai kunnalla on varaa, pidetään neutraalina asiantuntija-arviona.

Yleensä sellaisilla päätöksillä, joilla halutaan parantaa jonkin väestöryhmän elinoloja, on kustannusvaikutuksia. Tämä tarkoittaa, että niiden toimeenpano edellyttää rahaa. Niin kauan kuin poliitikot eivät ota taloutta haltuunsa, he joutuvat etsimään rahat kehyksen sisältä. Sen kehyksen, jota ”kestävyysvajeeseen” vetoamalla aina vain pienennetään.

On totta, että moraalisesti kyseenalaisinta politiikkaa tehdään siellä, missä kehys määritellään kansalaisten tarpeista välittämättä. Mutta kuinka moraalista on antaa tämän tapahtua ja tyytyä lajittelemaan nappeja?

Thomas Wallgren
filosofi, kaupunginvaltuutettu (sd.), Helsinki 

Elina Aaltio
opetuslautakunnan vpj. (sd.), Helsinki