Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

Kestävään hyvinvointiin: 2000-luvun suuri muutos

Johdannoksi

Tässä kirjoituksessa olen antanut itselleni luvan kirjoittaa kahdesta näkökulmasta. Osin kirjoitan varsin abstraktisti joistakin filosofisista ja käsitehistoriallisista kysymyksistä. Osin kirjoitan kantaaottavasti ja subjektiivisesti poliittisen osallistujan näkökulmasta. Annan paikoitellen näiden näkökulmien sekoittua toisiinsa. Alussa esitän joitakin skeptisiä huomioita siitä, mitä ”hyvinvointitaloutta” koskevalla keskustelulla voidaan saada aikaan. Toivon, että epäilevät huomioni ja kirjoitukseni keskeneräisyys, eivät estä lukijaa näkemästä kirjoituksessani myös halua osallistua rakentavasti keskusteluun hyvinvointitaloudesta, hyvinvoinnista ja hyvästä taloudesta.

Moderni, hyvinvointi, talous: Käsite- ja kulttuurihistoriallinen tausta

Karl Marxia ja Max Weberiä on moittiminen heidän aikalaiskritiikkinsä yksipuolisuudesta ja heidän historianfilosofisen itsereflektion alkeellisuudesta.1 Siinä he osuvat kuitenkin oikeaan, että heidän aikaansa alkavan modernin aikakauden kulta-ajan (n. 1850–1970) ymmärtämiseksi uuden talouskulttuurin analyysi on tärkeä osa-alue. Uutta heidän aikaansa ei kuitenkaan ehkä ollut niinkään kapitalismi vaan yleisemmin se, että aineellisen tuotannon ja kulutuksen lisääminen nousee keskeiseksi teemaksi ja yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteeksi.2

Asiaa voi eritellä monella tapaa. Ehdotan seuraavaa näkökulmaa. Modernin aikakauden kulta-ajalle on muun muassa tyypillistä, että kauppaa, omistusta, tuotantoa ja kulutusta koskevien määreiden ja tavoitteiden merkitys kulttuurisessa mielikuvituksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa kasvaa. Samalla vallitsevat käsitykset yhteiskuntien ja yksilöiden menestyksestä tai hyvinvoinnista ”taloudellistuvat”. Merkittävin uutuus on aineellisen yltäkylläisyyden uusi asema. Yltäkylläisyys aletaan yhä yleisemmin nähdä hyvinvoinnin osana, jopa sen keskeisenä osana. Uutta on myös se, että yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi nousee kaikkien ihmisten saattaminen yltäkylläisyyden piiriin.

Jälkeenpäin voimme todeta, että kyseinen ”taloudellistunut” aikakausi synnytti aivan uuden kulttuurisen mielikuvituksen. Tämän uuden mielenmaiseman mullistavin uutuus  on seuraava: ihmiset alkoivat kuvitella, että tuotannon ja kulutuksen raju kasvattaminen ja yleinen aineellinen yltäkylläisyys ovat yhteensopivia ihmisen hyvän edistämisen kanssa.

Tilanne on nyt toinen. Yleinen yltäkylläisyys on kulttuurisena tavoitteena problematisoitunut ekologisen kestävyyden näkökulmasta mutta myös epävarmuuden ja vapauden välillä kasvavan jännitteen vuoksi.3 Erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla kritiikin kohteena oli usein talouskasvu. Viime aikoina kasvukritiikin sijaan huomiota on usein kiinnitetty taloudellisen menestyksen mittareihin. Tyypillisesti on ehdotettu, että taloudellisen kasvun sijaan pitää hakea ”kestävää kehitystä” ja että bruttokansantuote korvataan toisilla taloudellisen menestyksen mittareilla.4 Kestävän kehityksen vaatimus toimii kuitenkin edelleen modernin kulta-ajan määrittelemien ”taloudellistuneiden” kulttuuristen ehtojen mukaisesti. Tavoitteeksi asetetaan aineellisen tuotannon ja kulutuksen maksimointi ekologiset rajaehdot huomioiden. Kuvaavaa on, että Euroopan unionin ylimmässä laissa, Lissabonin sopimuksessa, unionin tavoitteiksi määritellään sekä ”tasapainoinen talouskasvu” että ”kestävä kehitys”.5 Mielikuvituksen rajojen ulkopuolelle näyttää jäävän ajatus, että erityisesti yltäkylläisyys, mutta myös laajemmin aineellisen talouden kautta määritelty hyvinvointi, voivat olla este hyvinvoinnin sellaiselle ymmärrykselle ja tavoittelulle, joka ei johda planetaariseen katastrofiin.

Ongelma voi olla vieläkin syvempi. Ehdotan tässä kirjoituksessa harkittavaksi, että aikakauttamme riivaava jännite taloudellisen menestyksen tavoittelun ja ihmisen hyvän (tai ”hyvin voinnin”) välillä voidaan purkaa vain jos kykenemme siirtämään kaikki taloutta koskevat kysymykset mielikuvituksemme ja yhteiskunnallisen keskustelun marginaaliin. Teesini voisikin olla seuraava: Mitä tärkeämpänä pidämme politiikassa taloutta sitä vähemmän meille on luvassa hyvinvointia.6

Tästä syystä sydäntäni puristi kun minulta pyydettiin osallistumista kirjaan ”hyvinvointitaloudesta”. Luulin kyllä ymmärtäväni toimittajien tarkoituksen. Ajattelin että pyynnön taustalla on seuraavankaltainen tilannearvio: Suomalaista ja länsimaista keskustelua politiikasta ja yhteiskunnasta hallitsee, juuri kuten edellä minäkin olen esittänyt, puhe taloudesta. Olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa yleisessä keskustelussa talouden asiantuntemus ja yhteiskunnallinen viisaus samaistuvat. Nostamalla kysymyksen hyvinvointitaloudesta siihen kohtaan keskusteluissamme, missä aiemmin puhuimme hyvinvoinnista, hyvinvointivaltiosta tai hyvinvointiyhteiskunnasta tavoitteena on muuttaa puhe taloudesta sellaiseksi, että yhteiskunnan ja kulttuurin asiantuntijat ja ekonomistit voivat kohdata toisensa hedelmällisesti toisiaan kunnioittaen ja kuunnellen. Näin siis tulkitsin toimittajien tarkoituksen. Samansuuntainen tarkoitus on nähdäkseni inspiroinut keskustelua ns. kestävästä kehityksestä 1980-luvulta alkaen, etenkin kun on haluttu korostaa kestävyyden kolmeulotteisuutta: sosiaalisen, taloudellisen ja ekologisen kestävyyden keskinäisriippuvuutta.7

Tilanne on kuitenkin jo siitä syystä nurinkurinen, että taloustieteilijät, eli ”ekonomistit”, eivät ymmärrä yhteiskunnasta paljoakaan, ainakaan omasta mielestään. Taloustiede on itseymmärryksensä mukaan eksaktia tiedettä. Jokainen sivistynyt ekonomisti on hyvin tietoinen siitä, ettei kulttuurin, moraalin ja sosiaalisen elämän tärkeistä asioista voi olla eksaktia tietoa.8 Taloustieteilijöitä ei siis voida syyttää siitä, että heidät on nostettu yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Vastuu tästä kuuluu muille, viime kädessä meille kaikille.

Uskon siis, että pääsemme aitoon hyvinvointitalouteen, mitä ikinä tällä sitten halutaankaan tarkoittaa, vain jos talouspuhe, eli puhe niukkojen resurssien käytöstä9, siirtyy yhteiskunnallisen keskustelun marginaaliin. Lähestyn aihettani vielä yhden lyhyen käsitteellisen huomion kautta, joka täydentää edellä esittämääni teesiä. Tästä siirryn kohta, äkillisesti hyppäämällä, muutamaan huomioon poliittisen kentän muutoksista Suomessa ja Euroopassa viime vuosikymmeninä.

Tavoitteet ja keinot

”Keinoissa rikas, tarkoituksissa köyhä.” — Gandhin klassinen luonnehdinta modernin länsimaisen kulttuurin tilasta ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Elämme kulttuurissa, jolle on tyypillistä, että emme kykene asettamaan tavoitteitamme tärkeysjärjestykseen, varsinkaan yhteisesti yhteiskunnan tasolla.10

Sodan välttäminen, kurjuuden poistaminen ja ekologisen romahduksen torjuminen ovat tärkeitä asioita. Kilpailukyky, taloudellinen menestys ja hyvä maine tai brändi ovat tavoittelemisen arvoisia vain siinä määrin kuin ne ovat hyviä keinoja arvokkaiden asioiden saavuttamiseksi. Silti tavoittelemme taloudellista menestystä enemmän kuin kurjuuden poistamista. Pidämme kiinni illuusiosta että tekniikan, talouden ja hallinnon – keinojen – kehittäminen voi pelastaa meidät arvovalintojen tekemisen pakosta. Tämä illuusio on viemässä planeetan täydelliseen kaaokseen.

Siirtyminen keinoihin keskittyvästä kulttuurista tavoitekeskeiseen kulttuuriin edellyttää tietenkin valtaisaa muutosta, joka tulee mullistamaan kaikkia kulttuurin aloja ja itse ihmisenä olemista ehkä jopa rajummin  kuin 1400-luvulla alkanut modernisaatio näitä on muuttanut.

Näin suurista muutoksista meillä ei voi olla etukäteen kuin hämäriä aavistuksia. Kun tässä kirjoituksessa tarkastelen lähinnä joitakin suomalaisen ja osin eurooppalaisen nykypolitiikan piirteitä ja mahdollisuuksia en suinkaan halua väittää, että poliittinen toiminta on vaadittavan kulttuurimurroksen avain. Kulttuurin muutoksilla on monia muitakin lähteitä kuin politiikka eikä meillä ole hyviä teorioita muutosten dynamiikasta. Saattaa olla niinkin, ettei kulttuurin suurista muutoksista voi olla tieteellisessä mielessä teorioita ollenkaan. En siksikään väitä, että esittämäni arviot ja ratkaisut ovat politiikan kentällä ainoita tai parhaita mahdollisia. Mutta sitä pidän varmana, että niin kauan kun emme kykene tekemään politiikkaa, jossa aiheet, joista alla kirjoitan, keskeisesti huomioidaan, politiikka tulee olemaan tarvittavien muutosten este.

Kyse on nimenomaan aiheista ja ymmärryksen horisontista; siitä mitä pidetään politiikassa normaalina, mahdollisena tai edes huomionarvoisena. Vain jos tämän päivän oletukset näistä asioista muuttuvat ihmisen ja luonnon hyvää palveleva politiikka voi tulla jälleen mahdolliseksi.

Poliittisen tilanteen muutos Euroopassa ja Suomessa 1990–2014: Vasemmiston romahdus ja oikeiston radikalisoituminen

12,8 %, 13,8 %, 15,8 % – nämä alkavat olla tuttuja lukuja suomalaisille. Kyseessä on SDP:n kannatus EU-vaaleissa toukokuussa 2014 ja eräiden tänä vuonna tehtyjen mielipidemittausten mukaan. Olen tavannut SDP:n puolueveteraaneja, joiden on vaikea uskoa tällaisia lukuja tosiksi. ”Emmekö tehneet paljon hyvää myös”, he kysyvät ihmeissään.

Minua kiinnostaa myös seuraavat gallup-luvut: 9,3 %(vas), 8,8 % (vihr). Vasemmiston ja laajemmin punavihreyden yhteenlaskettu kannatus on Suomessa noin kolmenkymmenen prosentin luokkaa. Kannatuksen romahdus on tietenkin kansainvälinen trendi. Suomessa muutos on erityisen dramaattinen.11 Asian saama huomio on kohdallaan. On kuitenkin vaarana että samanaikainen, suurempi muutos jää sen varjoon ja huomaamatta.

Vasemmiston taantumisen aikaan ylivoimaiseen enemmistöön noussut oikeisto on muuttunut kovaa vauhtia. Suomen ”porvarilliset” puolueet ovat perinteisesti tukeneet niin sanottua pohjoismaista yhteiskuntamallia, jonka erityisimpiä piirteitä on korkea veroaste ja yhteiset ja laajat julkiset palvelut. Ideologisesti tilanne ei ole muuttunut. Sosiaalinen markkinatalous on edelleen Suomen oikeiston valtavirran kunniasana, jopa siinä määrin, että sanat ”oikeisto” ja ”porvarillinen” istuvat suussamme huonosti puhuessamme suomalaisille tutuista puolueista, Kokoomuksesta, Keskustasta, RKP:sta ja Kristillisdemokraateista. Radikaalin markkinaliberalismin kannatus on meillä marginaalista. Silti Suomen oikeiston käytännön politiikka on tänään kaukana siitä pohjoismaisesta sosiaaliliberaalista perinteestä, jota porvarilliset puolueet 1970- ja 1980-luvuilla edustivat. Nopea markkinaehdollistaminen ja finanssitalouden ylivallan vakiintuminen suhteessa reaalitalouteen ja näistä muutoksista seuraava eriarvoistuminen ja prekarisoituminen on seurausta Suomen tekemistä integraatiopoliittisista ratkaisuista, ei niinkään tavoitteellinen valinta.

Arkista elämää ja planeetan ympäristöä käänne sosiaalisesta liberalismista markkinaliberalismiin runtelee rajusti. Terveyserojen kasvu Suomessa ja globaalin varallisuuden kertyminen harvoille finanssiyhtiöille ja promillelle väestöstä ovat näkyviä ilmiöitä, joiden edessä politiikka näyttää avuttomalta. Samaan aikaan suurten finanssiyhtiöiden ja niitä palvelevien konsulttien valta on kuusi vuotta kestäneen finanssikriisin aikana vahvistunut vaikka toisin olisi saattanut ennustaa käyvän. Kuvaavaa on, että Euroopan keskuspankkia johtaa entinen Goldman-Sachsin johtaja. EU:n uutta komissiota johtaa Luxemburgin veroparatiisia rakentanut Jean-Claude Juncker. EU:n finanssialan komissaariksi on vastikään noussut Lontoon pankkialan (ns. City of Londonin) lobbari, Jonathan Hill.12

Politiikan tilaa Suomessa ja Euroopassa voi kaiken kaikkiaan kuvata seuraavasti. Vasemmisto on menettänyt uskottavuutensa, sen tulevaisuusvisio on epäselvä, se on menettänyt suurimman osan kannatuksestaan ja vielä suuremman osan aktivisteistaan. Vihreä liike ei ole tuottanut uuteen yleiseen yhteiskunta-analyysiin yltävää ajattelua, joka saisi laajaa kannatusta. Samaan aikaan hegemoniseen asemaan noussut perinteinen oikeisto on tahtomattaan kääntynyt sosiaaliliberalismista markkinaliberalismin suuntaan.

Parhaiten ajan henkeä kuvaa kenties se, että EU:ssa äänestäjien protesti finanssikaaosta ja sen seurauksia vastaan on kanavoitunut populistisen oikeiston puolueille, siitä huolimatta että nämä ajavat vapaakauppainnollaan ja halussaan vähentää ”Brysselin” sääntelyä talouspolitiikassa vanhaakin oikeistoa radikaalimpaa markkinaliberalismia.

Muutoksen juuret, osa 1: Pohjoismaisen mallin kriisi ja sukupolveni poliittinen tehtävä

Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden ansio on laajasti hyväksytyn käsityksen mukaan ollut niiden kyky yhdistää taloudellinen menestys yhteiskunnalliseen tasa-arvoon. Ne saattavatkin jäädä maailmanhistoriaan 1900-luvun ja yleisemminkin 1400-luvulla alkunsa saaneen modernin aikakauden merkittävänä saavutuksena.

Työväen-, talonpoikais- ja tasa-arvofeminististen kansanliikkeiden merkitys hyvinvointivaltion rakentamisessa tunnustetaan laajasti. Nyt nämä liikkeet taantuvat. Kuulun ensimmäiseen sukupolveen, jolle erityisesti vanhan työväenluokan aktiiviseen joukkovoimaan nojaavan vasemmiston taantuma tuntuu luontevalta. Olin vielä lapsi kun hyvinvointivaltio ratkaisi työn ja pääoman ristiriidan ja voitti pahimman köyhyyden ja kurjuuden. Saavutukset perustuivat kypsään vaiheeseen kasvaneelle kansanvallalle ja eri mieltä olevien liikkeiden ja puolueiden yhteiselle arvopohjalle sekä keskinäiselle kunnioitukselle ja yhteistyölle. Kasvoin siis maailmaan, jossa “varhaisen modernin” suuret ongelmat oli ratkaistu. Tai siltä ainakin näytti.

Sukupolveni näki tehtävänsä kirkkaasti. Talouskasvun ekologiset rajat ja kehitysmaiden nälkä ovat ”myöhäisen” modernin aikakauden yhteisvastuun uudet haasteemme, joihin meidän oli pakko yrittää vastata kun ”kehittyneiden” maiden suuret ongelmat oli ratkaistu. Siksi loimme vaihtoehtoliikkeet 1970-luvulla, vihreän liikkeen 1980-luvulla ja globalisaatiokriittisen liikkeen 2000-luvun taitteessa.

Meille sopii hyvin, että sosiaalidemokraattinen liike ja sosiaalisen vastuun liberalismi luovat nahkansa uudelleen ja nousevat vanhalta kestävältä arvopohjaltaan vastaamaan ympäristön ja globalisaation uusiin haasteisiin. Yhtä hyvin meille sopii se, että alkaneen vuosisadan politiikan sankariksi nousee jokin aivan uusi poliittinen voima, jota ei voida sijoittaa perinteisen politiikan puna-sini-vihreälle värikartalle. Intian Aam Aadmi -puolueen hurja vaalivoitto Delhissä joulukuussa 2013 ja Podemos-puolueen menestys Espanjan EU-vaaleissa toukokuussa 2014 voivat mahdollisesti olla ensimmäisiä merkkejä tällaisten liikkeiden noususta myös vaalipolitiikassa merkittävääv asemaan.

Meidän kannaltamme viime vuosien kehitys on kuitenkin yleisesti ottaen synkkä. Vanha vasemmisto ja sosiaaliliberaalinen oikeisto ei ole löytänyt uskottavaa tietä vanhan osaamisensa ja uusien ratkaisujensa yhdistämiseen. Uudet liikkeet ovat edelleen enimmäkseen kovin voimattomia ja niiden ohjelmat ja lupaukset epäselviä. Politiikassa syntyneen tyhjiön on täyttänyt markkinaradikaali oikeisto, joka nojaa yhä enemmän demokratiasta irrottautuneeseen ylikansalliseen hallintoon ja globaalisti integroituneisiin markkinoihin. Hyvinvoivalle keskiluokalle Euroopassa tämä ”uusliberaali” politiikka on tuonut hetkellistä, joskin horjuvaa ja oudon alakuloista turvallisuudentunnetta. Ihmiset näyttävät ajattelevan, että vaikka markkinaliberaaliksi muuttunut oikeisto ei enää lupaa meille parempaa elämää se ehkä kykenee estämään luisumisen katastrofiin. Syistä, joihin kohta palaan, minun on vaikea yhtyä tähän optimismiin.

Samaan aikaan populistinen oikeisto on tuonut takaisin politiikkaan joukon ihmisiä, joille pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajo tekee kipeää. Euroopan parlamentin vaaleissa keväällä 2014 tämä ilmiö näkyi selvästi, erityisesti Ranskassa, Englannissa ja Tanskassa. Näkyvänä ongelmana, myös Suomessa, on uusien populistipuolueiden rasistinen siipi. Näiden puolueiden kannattajienkin kannalta vielä suurempi ongelma on, kuten edellä jo huomautin, niiden omaksuma markkinaliberaali talouspoliittinen linja.

Oppia SDP:n kriisistä?

Voimme lähestyä kysymystä eurooppalaisen politiikan vaihtoehtojen puutteesta kysymällä miksi vasemmisto, erityisesti sosiaalidemokraattinen vasemmisto, ei ole kyennyt hyötymään vuosien 2008–2014 eurokriisistä. Tässä suhteessa Suomen SDP:n tiukat puheenjohtajavaalit viime toukokuussa tarjoavat mielestäni erinomaisen vertailualustan.

Jutta Urpilainen ja Antti Rinne edustavat varsin hyvin eurooppalaisen vasemmiston kahta pääsuuntausta tänään. Urpilainen on avoimesti kannattanut torjuntavoittojen politiikkaa. Tavoitteena on ollut pohjoismaisen mallin puolustaminen. Käytännössä on hyväksytty hyvinvointivaltion hidas alasajo. Tulos on minun arvoillani mitattuna ja epävarman osallistuja-arvioni mukaan siedettävämpi kuin ratkaisut olisivat olleet ilman Urpilaisen johtamaa SDP:n osallistumista hallitukseen. Vyönkiristykselle tämä ”oikeistodemareiden” linja ei kuitenkaan lupaa loppua.13

Antti Rinne haastoi Urpilaisen eurooppalaisen uusvasemmiston niin sanotulla jälkikeynesiläisellä talouspolitiikalla.14 Sen johtolanka on talouspolitiikan laajan keinovalikoiman aktivoiminen työllisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Jälkikeynesiläinen politiikka tarjoaa yhä useamman ekonomistinkin arvion mukaan työn ja tasa-arvon kannalta lyhyellä tähtäimellä lupausta aidosta parannuksesta nykymenoon. Silti on pakko todeta, että eurooppalainen uusvasemmisto epäonnistuu perustavassa yhteiskunta-analyysissaan ja asettaa kestämättömiä tavoitteita.

Aloitetaan tavoitteista: Tavoitteena on Suomen ja Euroopan työn, julkisen talouden sekä hyvinvointivaltion pelastaminen luomalla edellytyksiä kasvulle ja taloudellisen kilpailukyvyn säilymiselle. Laajempana tavoitteena on kapitalismin globaali hallinta ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion toteuttaminen maailmanlaajuisesti. Tavoite on mahdoton ja vie – ellei siihen tuoda jatkossa merkittävästi uutta – planeetan yhtä varmaan tuhoon kuin markkinaliberaalin oikeiston tarjoama politiikka.

Väitteeni voi vaikuttaa radikaalilta tai jopa provosoivalta. Kyse ei kuitenkaan ole provokaatiosta vaan sen tunnustamisesta, jonka me tavallaan kaikki jo tiedämme. Länsimainen teollis-tekninen kulutusyhteiskunta sellaisena kuin me sen tunnemme on vääjäämättä jäämässä lyhytkestoiseksi sivilisaatioksi.

Asia on tuttu, mutta se on jäänyt viime vuosina taka-alalle. Sitä on siksi pakko tässä ainakin karkeasti eritellä, jotta politiikan hyvät vaihtoehdot, ja mitä ne meiltä vaativat, tulisivat jälleen selvästi näkyviksi.

Muutoksen juuret, osa 2: Pohjoismaisen mallin valuvika

Euroopan unionin yhteisvaluutan, EMU:n ”valuviaksi” sanotaan epäsuhtaa yhteisen, ylikansallisen rahapolitiikan ja kansallisen finanssipoliittisen vallan välillä, joka ruokkii niin sanottua ”moraalipakoa”, erityisesti lyhytnäköistä omaa etua tavoittelevaa kansallista finanssipolitiikkaa, joka ajan kanssa johtaa koko EU:n talouden kriisiin.

Vastaava, mutta historiallisessa mielessä paljon kohtalokkaampi valuvika voidaan nähdä pohjoismaisen kehitysmallin kohtalonkysymyksenä. Totesin, että hyvinvointivaltion saavutukset ovat saaneet maailmanlaajuista tunnustusta. Liian vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt 1900-luvun suuren menestyksen ehtona ollut onnenkantamoinen.

Poliittiset liikkeet eivät menesty jolleivät ihmiset innostu toimimaan niissä. Voimme sanoa, että innostuksen lähteet ovat kolmenlaisia. Ensimmäinen lähde on idealismi; halu jalostua ihmisenä ja toteuttaa epäitsekkäitä tavoitteita. Toinen lähde on oman edun tavoittelu ja halu puolustaa omia ja läheisten ihmisten intressejä. Kolmas lähde, jonka voimaa ja merkitystä ei sovi unohtaa, on kauna, kateus ja viha, joka voi yltyä tuhoamisen vimmaksi. Nämä innostuksen lähteet elävät meissä eikä niiden erottaminen toisistaan ole aina mahdollista.

1900-luvulla kaikki yhteiskunnallisen innostuksen lähteet olivat meillä yhteensopivia hyvinvointivaltion kanssa. Kun idealistinen missio oli luoda kaikkien yhteistä hyvinvointia ja kun kaikkien piti päästä siihen vaurauteen ja helppoon elämään, johon eliitti oli jo päässyt laajojen kansalaisliikkeiden kannattamalle muutokselle avautui ainutlaatuisen otollinen mahdollisuus.

Vasta jälkikäteen on käynyt ilmeiseksi, että viime vuosisadan liikkeiden menestys on vienyt kulttuurimme umpikujaan. Näkyvin ongelma on ilmastokriisi. Tutkijoiden mukaan ekologisen katastrofin kriisin välttämiseksi ilmasto-ongelman ratkaiseminen ei riitä. Lisäksi on pakko hillitä mm. väestönkasvua sekä maankäytössä ja valtamerten kemiallisessa tasapainossa tapahtuvia muutoksia.15

Vieläkään ei ole riittävästi ymmärretty mitä kaikkea tästä kriisistä seuraa. Siitä sopii tosin kiistellä perustuiko Suomen vaurastuminen jo 1950- ja 1960-luvuilla kehitysmaiden ja luonnon riistoon. Varmaa on joka tapauksessa, että planeetan kantokyky uhkaa ylittyä ennen kuin ihmiskunnan enemmistö on päässyt siihen aineelliseen hyvinvointiin, josta keskiluokka läntisessä Euroopassa tänään nauttii. Suuri osa suomalaisista kuuluu maailman rikkaimman prosentin joukkoon.

Paljon on viime vuosikymmeninä puhuttu siirtymisestä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Vihreän kasvun kuherruskuukausi on kuitenkin nyt ohi. Karu empiirinen totuus on, että talouskasvun ja ekologisen tuhon sisäistä sidettä ei ole missään onnistuttu katkaisemaan.16 Tyypillisesti esimerkiksi ns. hiilijalanjäljen pienentämiseen taloudellisen tuottavuuden ja kokonaistuotannon kärsimättä liittyy epäily ekologisten kustannusten ulkoistamisesta maantieteellisesti (kaupan kautta) tai ajallisesti.

Johtopäätös on yhtä vääjäämätön kuin se on armoton. Vaikka kehityksen ja ekologisten ongelmien kasaaminen seuraavien sukupolvien ratkaistaviksi on vasta viime vuosikymmeninä paljastunut 1900-luvun suurten liikkeiden ja pohjoismaisen mallin menestyksen ehdoksi meidän on jossakin vaiheessa hyväksyttävä totuus. Visio teollis-teknisestä kasvuyhteiskunnasta ihmiskuntaa yhdistävänä projektina lepää valheen varassa. Täsmällisemmin, se lepää sen toiveajattelun varassa, että tulevaisuudessa tekniikasta voi tulla niin hyvää, että se ratkaisee aikamme ongelmat tuottamatta uusia, kenties vielä isompia ongelmia niiden tilalle.17

Politiikan vaihtoehdot ovat siksi valtavan ravistuksen kohteena. Enää mikään poliittinen liike ei voi uskottavasti luvata kaikille ihmisille pääsyä yhteiseen, pohjoismaiseen, korkean kulutustason hyvinvointiyhteiskuntaan.

Eurooppalaisen politiikan täydellinen umpikuja

Poliittista tilannetta Suomessa ja Euroopassa selittääkin parhaiten politiikan objektiivisissa ehdoissa tapahtuneet muutokset. Yhteiskunnallisen osallistumisen lähteet ovat pysyneet entisinä mutta nykyisellään ne vievät ihmisiä eri suuntiin politiikassa. Kauna vie ihmisiä uusoikeiston populismiin, itsekkyys perinteisen oikeiston omaksumaan markkinaliberalismiin, aate punavihreiden ekosolidaarisuuteen.

Aatteellisuus, joka näyttää vaativan meiltä uhrautumista ja luopumista, tuskin riittää suuren yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Tilanne muuttuu otollisemmaksi vain jos onnistumme muuttamaan poliittisen mielikuvituksemme ehtoja; sitä mihin suuntaan ihmisyyteemme kuuluvat ikävät voimat ja parhaat voimat meitä ja politiikkaa kuljettavat.

Tämä on ilmeistä mutta samalla uutta ja hämmentävää, jopa pelottavaa. Totuus meistä on siksi se, että totuuden kohtaaminen on meille vaikeaa.

Uusvasemmiston ja sosiaaliliberaalisen oikeiston yhteinen ongelma on että ne pakenevat totuutta esittämällä ohjelman, joka ratkaisevissa kohdissa yhtyy oikeistodemareiden ja markkinaliberaalin oikeiston politiikkaan. Yhteen lauseeseen ongelman voi tiivistää näin: kaikki nämä poliittiset liikkeet etsivät ratkaisuja syventämällä Suomen ja Euroopan riippuvuutta vientimenestykseen nojaavasta yhä tiiviimmin globaaliin tuhotalouteen integroituneesta elämänmuodosta.

Taustalla on ainakin kolme virhelähdettä. Kustakin näistä on tässä mahdollista todeta vain muutama seikka. Pohdintojeni subjektiivisen puolen alleviivaamiseksi, ja sen korostamiseksi, että näen itseni näissä asioissa yhtä aikaa syyttäjänä ja syyllisenä, siirryn jatkossa puhumaan yhä selvemmin ensimmäisessä persoonassa.

Hyvän elämän ehdot

Syvin virhelähde on vääristynyt kuva hyvästä elämästä. Kuvittelemme liiaksi, että niin sanottu ”Maslowin tarvehierarkia” on tosi. Kuvittelemme, että meillä on aineellisia tarpeita, jotka pitää ensin tyydyttää ennen kuin voimme tyydyttää muita tarpeita. Mielikuva haittaa arkista elämäämme mutta se on erityisen haitallinen kun sen annetaan ohjata politiikkaa. Emme silloin aina näe, että historian muutokset kumpuavat aina vapauden ja solidaarisuuden tarpeistamme yhtä lailla ja yhtä perustavasti kuin ruumiimme tarpeista ja nautintojen halusta.18

Markkinaliberaalille oikeistolle tarvehierarkian vääristynyt ihmiskuva sopii. Se ruokkii luontevasti ajatusta itsekkäästi omaa etuaan ajavasta ihmisestä ja uskoa markkinavoimiin nojaavasta yhteiskuntajärjestyksestä. Muut aikamme yhteiskunnalliset liikkeet eivät aina yhdy tähän ihmiskuvaan. Silti emme aina myöskään huomaa kuinka paljon annamme sen vaikuttaa strategiseen ajatteluumme ja poliittiseen työhömme.

Yleisin virheemme on seuraava: Aina kun ajattelemme, että talouspolitiikka on politiikan perustavin ala olemme poliittisessa ajattelussamme vääristyneen ihmiskäsityksen vankeja. Talouspolitiikassa on kuitenkin kyse vain välineistä, keinovalikoimasta, eikä poliittisen työn tavoitteista. Tällöin peli on menetetty ennen kuin olemme päässeet kunnolla edes alkuun. Juuri tästä syystä taloustieteen ja taloudellisen menestyksen mittaamisessa tapahtuvat muutokset eivät voi meitä paljoakaan auttaa jollemme onnistu muuttamaan ajatustottumuksiamme kahdessa muussa, perustavammassa asiassa: teknologiapolitiikassa ja valta-analyysissamme.

Raha, valta, demokratia

Kysymys vallasta on näistä aiheista tutumpi. Rahalla on taipumus seurata valtaa. Jos valta on harvoilla raha päätyy herkästi harvoille. Jos valta on demokraattista, hyvinvoinnin tavoitteita voidaan määritellä yhdessä uudelleen ja talouden tuottama hyvä voidaan jakaa tasaisemmin. Jo tästä syystä talouspolitiikka ei ole politiikassa ydinasia. Jos valta on meillä voimme valita miten taloutta ohjaamme. Jollemme heti osaa valita oikein voimme kuitenkin oppia virheistämme ja korjata kurssia.

Tästä yksinkertaisesta syystä valtasuhteiden demokratisointi on politiikassa aina ensisijainen haaste ja oikean linjan valinta talouspolitiikassa tai muilla osa-alueilla toissijainen. Ei tämä kovin kummoinen asia ole, eikä uusi. Silti useimmat poliittisesti aktiiviset ystäväni käyttävät enemmän aikaa talouspolitiikan vaihtoehtojen miettimiseen kuin demokratian edistämiseen. Yleisemmin voidaan todeta, että rahan ja vallan keskinäisen yhteyden näkökulma on viime vuosina jäänyt yllättävän vähälle huomiolle. Esim. Thomas Pikettyn Le capital au XXIe siècle teoksen ympärillä tänä vuonna vellonneessa keskustelussa huomion keskipisteenä on ollut Pikettyn arvio taloudellisten resurssien uusjaosta (asia joka on kaikkien aktivistien kauan sitten hoksaama) ja toisaalta hänen yhtä triviaalit kuin utopistiset politiikkasuosituksensa. Sen sijaan on yleensä jäänyt kysymättä miten pitää toimia, jotta valtasuhteet voidaan muuttaa niin, että Pikettyn ehdottamat, ja monet muut, tasa-arvoa edistävät suositukset voidaan toteuttaa.

Tämä hämmentävä tilanne kaipaa selitystä. Voimme kiinnittää huomiomme seuraavaan: 1990-luvulta alkaen kaksi täydellisen yhteensopimatonta asiaa on ollut punavihreän ja sosiaaliliberaalisen ”keskusta-vasemmiston” keskuudessa muodissa. On ollut muodikasta moittia uusliberaalia politiikkaa. Samalla on ollut muodikasta peräänkuuluttaa Euroopan unionin ja muiden uusien kansallisvaltiota vahvempien poliittisten toimijoiden aseman vahvistamista. Nämä ”kansallisvaltioiden jälkeiset” uudet ja vahvat toimijat kärsivät kuitenkin, näin on ollut tapana sanoa, ”demokratiavajeesta.” Toisin sanoen: ne ovat epädemokraattisia.

Näillä puheilla ja siihen perustuvalla toiminnalla sosiaaliliberalismin ja punavihreän politiikan kannattajat ovat olleet mukana oikeuttamassa ja usein aktiivisesti edistämässä integraation ja sen tuoman riippuvuuden syventämistä, Euroopan unionin asemaa vahvistamalla ja muulla tavoin. Seurauksena on vallan siirto harvoille: virkamiehille, yritysten lobbareille, finanssilaitoksille. Tuore esimerkki siitä mihin tällainen ajattelemattomuus johtaa on EU:n vaivalloinen eteneminen kohti ”pankkiunionia”. Virallinen tavoite on ollut sijoittajavastuun lisääminen ja finanssijärjestelmän vakauden edistäminen. Todellisuudessa pakkiunionin nimellä tehdyt muutokset entisestäänkin vahvistavat Euroopan keskuspankin talouspoliittista valtaa. Samalla pankkitoimintaa säätelevät normit ovat jääneet finanssisektorin lobbareiden toiveiden mukaisiksi.19 En näe, että tällainen pankkiunioni voisi kovinkaan suurella todennäköisyydellä estää sellaisten kriisien puhkeamista uudelleen, joiden perustuva logiikka on ”bail-out”: voittojen yksityistäminen harvoille ja pankkien tappioiden sosialisointi.

Pankkiunionin epäonnistuminen on vain esimerkki. Tarkoitukseni on havainnollistaa yleisempää epäilyäni, että talouspolitiikan suunnanmuutosta voi olla vaikea saada aikaan ellei valtaa ensin demokratisoida. Teesini on tämä: Vanhan vasemmiston ja sosiaaliliberaalien perilliset, jotka ovat halunneet toteuttaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota globaalisti ovat arvioineet globaaliksi kasvaneen kapitalismin hallinnan välttämättömäksi. Siksi he ovat olleet mukana luomassa Euroopan unionia ja muita ylikansallisia poliittisia hallinnan välineitä. Siksi he ovat myös olleet mukana luovuttamassa valtaa näille uusille ”kansallisvaltioiden jälkeisille” poliittisille yhteisöille. Samansuuntaisesti ovat usein toimineet uudemmat punavihreät liikkeet, joiden tavoitteena on ollut globaalien ympäristöongelmien hallinta. Ymmärrettävien tavoitteidensa harhauttamina nämä liikkeet ovat hyväksyneet ja usein jopa aktiivisesti edistäneet vallan siirtämistä elimille, joiden demokraattinen laatu on heikko. Valta on annettu demokratioilta markkinoille. Pidän tätä haaveiden varaista vallan siirtoa ja integraatiopolitiikan rakentamista sen varaan aikamme eurooppalaisen puna-vihreän liikkeen monumentaalisena virhearviona.20

Miten näin suuri ja näin ilmeinen virhe on ollut mahdollinen? Virheen voisi tiivistää seuraavasti: ajatuksena on ollut, että reaalipolitiikan ainoa ekologista vastuuta ja sosiaalista tasa-arvoa edistävä vaihtoehto on ylikansallisiksi kasvaneiden markkinavoimien ylikansallinen hallinta. Tämän arvion vallitessa on ollut mahdotonta löytää tilaa ajatukselle, että muita, kenties parempia vaihtoehtoja voi löytyä jos vähennämme markkinavoimien voimaa vähentämällä riippuvuuttamme niistä.21

Talouspolitiikan näennäinen ja teknologiapolitiikan todellinen vaihtoehdottomuus

Palautan mieleen että tarkastelen tässä niitä syitä, tai virhelähteitä, jotka selittävät kyvyttömyyttämme tuottaa ratkaisuja pohjoismaisen yhteiskuntamallin kriisiin. Olen muutamalla sanalla käsitellyt ihmiskuvaamme ja valta-analyysiimme (tai sen puutteeseen) liittyviä kysymyksiä. Kolmas merkittävä virheellisten arvioiden lähde on, näin ehdotan, kyvyttömyytemme tarkastella teknologiaa kriittisesti.

Vasemmiston keskuudessa on ollut viime vuosikymmeninä muodikasta haukkua talouspolitiikkaa vaihtoehdottomaksi. Markkinaliberaalia oikeistoa on kritisoitu siitä, että se esittää omia talouspoliittisia ohjeitaan ja suunnitelmiaan ”neutraaleina” talouden välttämättömyyksinä. Tyypillinen esimerkki siitä mitä vasemmisto kritisoi, on vaatimus julkisen sektorin budjettien tasapainottamisesta. Vaatimusta on toistettu niin usein että monet kunnolliset ihmiset ovat alkaneet pitää julkisen talouden ”tasapainoa”, säästöjä ja leikkauksia lähes luonnonlakien sanelemina välttämättömyyksinä. Tasapaino pitää kuitenkin, keynesiläisittäin ajateltuna, suhteuttaa talouden suhdannesykleihin. Lisäksi on huomioitava aktiivisen, sosiaalisesti vastuullisen keskuspankin rahapolitiikan keinoja. Näistä teemoista ”vaihtoehdottoman” talouspolitiikan kriitikot ovat taloustieteen nobelisteja Paul Krugmania ja Joseph Stiglitziä myöten pitäneet melua 1990-luvun alusta lähtien.

Kritiikin ansiosta tiedämme, ettemme elä talouspolitiikassa vaihtoehdottomuuden maailmassa. Silti väite edelleen toistuu jonka mukaan haasteenamme on talouspolitiikan vaihtoehdottomuus. Oikeastaan kyse ei kuitenkaan ole vaihtoehtojen puutteesta vaan siitä, että markkinaliberaalia kuripolitiikkaa kannattavat liikkeet ovat voittaneet vaalit.

Teknologiapolitiikan tilanne on aivan eri. Tekniikan olemme totisesti pitkään jättäneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Kuitenkin ihminen muuttaa omia ja planeetan muiden lajien elinehtoja ehkä kaikkein voimakkaimmin juuri tekniikkaa kehittämällä.

Tekniset muutokset vaikuttavat elinehtoihimme neljällä tavalla. Tapahtuu sitä, mitä uuden tekniikan (mielestämme) kannatettavaan tai järkevään tarkoitukseen kehittäneet ihmiset halusivat saada aikaan.  Toiseksi tapahtuu sitä, mitä he eivät osanneet ennustaa että heidän kehittämänsä tekniikan käyttämisestä seuraisi. Kolmanneksi tapahtuu sitä, mitä (mielestämme) pahaa tarkoittavat tai irrationaalisesti toimivat ihmiset pyrkivät teknisillä innovaatioillaan tieten tahtoen saamaan aikaan. Neljänneksi tapahtuu sitä mitä jälkimmäisen kategorian ihmisten kekseliäisyydestä seuraa mutta mitä he eivät osanneet ennustaa. Myllerrys on viime vuosisatojen aikana ollut aikamoinen ja muutoksen vauhti näyttää edelleen kiihtyvän.

Historia ei nähdäkseni tue ajatusta, että suuren tuhonvoiman tekniikka voisi pysyä aina hyvätahtoisten ihmisten käsissä. Historia ei myöskään lupaa meille, etteivätkö suuret tekniset muutokset usein toisi tarkoitettujen seurausten lisäksi hyvin mittavia arvaamattomia muutoksia. Esimerkiksi fossiilisen energian hyötykäytöstä seuraava ilmastonmuutoksen riski alkoi nousta yleiseen tietoisuuteen vasta 1960-luvulla.

Merkittävin havainto on kuitenkin tämä: historia ei lupaa meille varmasti, että eilisen tekniikan arvaamattomiin vaikutuksiin voidaan löytää uudella tekniikalla kestäviä ratkaisuja. On esimerkiksi mahdollista, mutta ei varmaa, että ilmastoa voidaan oppia manipuloimaan uudella tekniikalla taitavasti ja hallitusti.

Teknologiapolitiikan haasteet ovat siis suuria. Pääongelma on kuitenkin se, että tekniikka on jäänyt liiaksi politiikan ulkopuolelle. Käyttäydymme ikään kuin tekninen kehitys ei olisi ihmisten valintojen tulosta. Samaan aikaa teemme kuitenkin päivittäin ratkaisuja, jotka ohjaavat ja usein kiihdyttävät tekniikan kehitystä. Tuloksena on hallitsematon muutos, jossa vaara kasvaa päivä päivältä.22

Teknologiapolitiikan nyrkkisääntö ja emansipatorinen hyvinvointipolitiikka

Uskallan väittää, että vähäinenkin rationaalinen poliittinen keskustelu tekniikasta – jos sellaiseen joskus pääsemme – päätyy nopeasti yksinkertaiseen, joskin seurauksiltaan mullistavaan, nyrkkisääntöön. Sen mukaan hyvässä teknologiapolitiikassa maksimaaliset riskit tulee minimoida. Tästä nyrkkisäännöstä voimme helposti johtaa kaksi muuta ohjetta. Meidän tulisi vähentää riippuvuuttamme teknisistä riskeistä ja arvaamattomista muutostekijöistä. Siksi meidän tulisi vähentää riippuvuuttamme globaalista integraatiosta ja taloudellisesta vaihdannasta joka käytännössä syventää riippuvuuttamme hallitsemattomasta tekniikan kehityksestä.

Teknologiapolitiikan perustelema käänne edellyttää siis riippuvuuden katkaisemista ja koko yhteiskunnan, myös sen tarvitseman tekniikan, kehittämistä paikallisen omaehtoisuuden suuntaan. Tämä käänne on ekologinen välttämättömyys ainakin jos haluamme että hyvinvointimme jatkuvuus ei olisi siitä kiinni, että tekniikan arvaamattomat riskit eivät toteudu.23 Se on myös suunnaton mahdollisuus hyvinvoinnillemme kahdella tavalla.

Vain riippuvuuden katkaiseminen tuo meille kehityksen, jota voimme pitää meidän valitsemanamme, vapautemme toteutumisena, ”emansipaationa”.24 Vaihtoehtona on ikuinen sopeutuminen maailmaan, jonka riskit alati kasvavat. Toiseksi, ihmiset, kunnat, maat, alueet ja maanosat, jotka lähtevät rakentamaan uutta kestävää hyvinvointia teknis-teollista riippuvuuttaan globaalin talouden vaihdannasta vähentämällä, luovat myös itselleen ja muille toivoa uudesta politiikasta, joka vaivattomasti yhdistää politiikan kaksi suurta innostuksen lähdettä: kestävän oman edun tavoittelun ja suuren idealismin.

Uuden vuosisatamme tärkein poliittinen tehtävä on siis kulttuuripoliittinen. 1800-luku ja 1900-luku antoivat meille mielikuvan Maslowin tarvehierarkian mukaan käyttäytyvästä, hyötyä itsekkäästi tavoittelevasta ihmisestä, “homo economicuksesta”. Tämä fantasia ja sen mukaan elävä ihmistyyppi on tehtävänsä tehnyt. Nyt tarvitaan jotain muuta.

Globaalisaatioriippuvuuden purkaminen ja omaehtoisen, tasa-arvoisen talouden, tekniikan ja elinpiirin rakentaminen on alkavan vuosisadan kultainen tie, jota kulkemalla kauna, intressi ja aate, halumme jäädä henkiin ja halumme elää uudella tavalla ihmisiksi yhdessä, voivat onnellisesti yhdistyä. Tämän yksinkertaisen mutta abstraktin vision muuttaminen innostavaksi kansanliikkeen ohjelmaksi on aikamme politiikan haaste.

Julkaistu SOSTE ry:n kirjassa Hyvinvointitaloudesta marraskuussa 2014.