Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

Euroopassa rajat ovat lähteneet liikkeelle

Aivan aluksi haluan todeta tämän kirjoitukseni pääidean:

 

Jos haluamme pelastaa suomalaisen säällisen työn, hyvinvoinnin ja ilmastovastuun, meidän on vapauduttava vanhentuneesta ajattelusta ja epärealistisista tavoitteista. Tärkeintä on vapautuminen ajatuksesta, että tämän päivän normaalina pidetty, globalisaation pysyvyyteen uskova politiikka on vastuullista ja ansaitsee tukemme. Erityistä huomiota vaativat käsityksemme Euroopan unionista.

 

Mutta edetäänpä askel kerrallaan. Ensin tarvitaan havaintoaineisto.

 

*

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio kirjoittaa: ”Eurovaalien mahdollinen voittokaan [ei] takaa paljoakaan eurokriitikoille ja protestihenkisille. Jos haluaa hallitukseen Suomessa, europarlamentissa on liittouduttava vastuullisten voimien kanssa. Ne eivät pura EU:ta tai elämöi rasismilla. . . . Läntinen matalapaine väistyy,  ukkosrintama lähestyy idästä. Talousmurheet nostattavat jo pilviä. Ne pärjäävät, jotka tarjoavat sateensuojaa – tunnetta turvasta ja vastuullisuudesta.” (Helsingin Sanomat 3.4.2014)

 

Allekirjoittanut kirjoitti samassa lehdessä 28.3.2014: ”Erityisen vaikeaa [mediassa] on saada huomiota analyyseille, joiden mukaan Euroopan unionilta on otettava valtaa pois mikäli haluamme puolustaa sosiaalista ja ekologista vastuuta Euroopassa. Näin euroskeptisyys ja mahdollinen ero EU:sta on saatu näyttämään populistisen oikeiston ja marginaalisten pienryhmien asiana eikä Suomen ja Euroopan myönteisenä mahdollisuutena, johon kaikkien järkevien ihmisten on syytä suhtautua vakavasti.”

 

Kommenttini tähän havaintoaineistoon on seuraava.

 

Paavo Rautio voi pahoin. Hän on minun kirjoitukseni ja muiden samankaltaisten kirjoitusten johdosta alkanut nähdä pahaa unta. Tässä pahassa unessa hän elää maassa, jossa ihmiset alkavat pitää minun näkemystäni Euroopan tilasta vastuullisena ja järkevänä ja Raution käsitystä vastuuttomana ja järjettömänä. Tätä painajaista vastaan Rautio taistelee. Toivon, että hän häviää taistelunsa.

 

Eritelläänpä hiukan. Tässä tarvitaan kahden askeleen argumenttia.

 

*

 

Ensin tarvitsemme tilanteeseen sopivan sanan. Juhlallisemmin sanottuna tarvitsemme sopivan käsitteen.

 

Sopiva käsite on ”erimielisyyden rajat.” Intialainen sosiaalipsykologi Ashis Nandy on kuvannut näitä rajoja hyvin sanomalla, että merkittävä vallan ulottuvuus on valta päättää siitä mitä ihminen, joka halua kuulua varteenotettavien ihmisten joukkoon saa sanoa ja mitä hän ei saa sanoa. Ihminen, joka loukkaa erimielisyyden näkymättömiä rajoja vastaan ajaa itsensä poliittiseen paitsioon. Hän ei enää kuulu ”vastuullisen” eikä ”järkevän” keskustelun piiriin. Hän loukkaa hyvän käytöksen sääntöjä. Hän ei ymmärrä hyväksyttävyyden ehtoja. Hän haisee.

 

Asiaan kuuluu, että hyväksyttävyyden näkymättömät rajat ovat alati muuttuvia. Vielä alkusyksystä 1989 yksi järkevän keskustelun raja kulki Neuvostoliiton säilymisen kohdalla. Neuvostoliiton pysyvyyden annettuna ottaminen oli vielä tuolloin maassamme julkisen keskustelun piiriin pääsemisen ehto. Kaksi vuotta myöhemmin historian tuulet olivat pyyhkäisseet tämän rajan unholaan.

 

Tähän toteamukseen loppuu argumenttimme ensimmäinen ”teoreettinen” ja historiaan katsova askel.

 

*

 

Tästä siirrymme argumenttimme toiseen, ajankohtaiseen, soveltavaan osaan. Teemme ensin yllättävän havainnon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ei käynytkään niin, että erimielisyyksien rajojen ylläpitäjät vaihtuivat. Kävi päinvastoin. Samat ja samankaltaiset ihmiset ja mediat, jotka kesään 1989 saakka pitivät fanaattisesti yllä uskoa Neuvostoliiton pysyvyyteen, ylläpitävät tänään, samalla fanatismilla, uusia erimielisyyden rajoja.

 

Raution henkilökohtaista roolia en halua korostaa. Hänen kirjoituksensa Helsingin Sanomissa kertoo enemmän ajastamme kuin Rautiosta itsestään. Ei Rautio ole itse keksinyt missä erimielisyyden rajat tänään kulkevat. Mutta hän kuuluu siihen joukkoon, joka varjelee yleisen hyväksyttävyyden kenttää: sitä mitä vastuullisesti voi sanoa ja mitä ei voi sanoa.

 

Erimielisyyden rajoista Rautio on huolissaan. Hän varjelee erityisesti kahta rajaa. Näistä ensimmäinen on vedetty talouspolitiikan alalle. Kestävyysvaje ja valtiontalouden tasapainottaminen määrittelevät vastuullisen talouspolitiikan rajoja. Rautiolla on rajojen puolustustehtävässä hyvää seuraa. Esimerkiksi taloustieteilijä Sixten Korkman on hiljattain palkattu Helsingin Sanomien kolumnistiksi vastuullisen keskustelun puolustusvoimien palvelukseen.

 

Korkmanin mobilisointi professorin joutilaisuudesta rintamatehtäviin on syytä nähdä hyvänä asiana. Budjetin tasapaino on vastuullisuuden määritelmänä ja hyväksyttävyyden rajana alkanut horjua. Ihmiset ovat alkaneet ymmärtää, että Keynes oli oikeassa. Valtiontaloutta ei aina pidäkään tasapainottaa. Gandhilaisena näen tässä tilanteessa toivoa. Gandhin kokemus yhteiskunnallisten muutosliikkeiden kaarestahan oli seuraava:

 

”Ensin he eivät kiinnitä meihin huomiota. Sitten he nauravat meille. Sitten he taistelevat meitä vastaan. Sitten me voitamme.”

 

Taistelu talouspoliittinen suunnanmuutoksesta on muuttunut kiivaaksi, reservit on mobilisoitu. Voittomme on siten jo lähellä.

 

*

 

On kuitenkin olemassa toinen, talouspolitiikan suunnanmuutosta isompi taistelu, joka tulee vielä viemään aikaa. Rautio määrittelee tämä toisen, vallan ja demokratian ytimeen menevien kysymysten rajan seuraavasti: ”Vastuulliset voimat eivät pura EU:ta.

 

Mistä tämä rajaus?

 

Kysymys on väärä! Erimielisyyksien raja toimii hyvin vain niin kauan kuin rajaa ei tarvitse perustella. Tarkemmin: erimielisyyksien raja ON raja, jota ei perustella. Raja pitää tuntea ja sitä kuuluu kunnioittaa. Perustelut voivat haitata rajan kunnioitusta. Siksi niitä pitää välttää.

 

Tietysti erimielisyyksien rajoja on kussakin tapauksessa mahdollista perustella järkiargumentein (vaikka niin ei pidäkään tehdä). Kesällä 1989 ei ollut täysin väärin pitää puhetta Neuvostoliiton kaatumisesta vaarallisena. Vastaavasti tänään ei ole täysin väärin sanoa, että vastuulliset voimat eivät pura EU:ta. Asia on todellakin pikemmin niin, että EU:n purkaminen on vaarallista. On myös vaarallista erota eurosta.

 

Avataan asiaa hieman. On syytä pelätä, että eurosta eroaminen on teknisesti vaativaa ja kallista. Suomen euron jälkeisen valuutan asema kansainvälisen kasinotalouden paineessa olisi haavoittuva. Suomalaisten euromääräiset lainat muodostavat ison haasteen. On mahdollista, että kansainväliset markkinavoimat jopa tietoisesti haluaisivat rangaista maata, joka eroaa eurosta, näyttääkseen muille voimaansa. Siksi eroaminen eurosta voi johtaa työttömyyteen ja julkisen talouden heikkenemiseen. Moni tavallinen suomalainen saattaisi köyhtyä ja kärsiä. Tämä kaikki on totta.

 

Mutta näiden totuuksien rinnalle on asetettava toisia totuuksia: EU:n purkamatta jättäminen on vaarallista. Pysyminen EU:ssa ja eurossa on vaarallista.

 

Avataan tätäkin asiaa hieman. Viime vuosien eurokriisi ei ole suinkaan ohi. Se on sysännyt miljoonia EU-kansalaisia työttömyyteen ja köyhyyteen. Suomenkin talous on ahtaalla, työttömyys suurta ja julkisen sektorin leikkaukset jatkuvat. Arvioni mukaan pahinta on se, että eurokriisiin varsinaisiin syihin – demokratian puutteeseen ja ylisuurten finanssilaitosten liian vahvaan asemaan – ei ole puututtu. Tästä johtuen pidän hyvinkin todennäköisenä, että eurokriisi tulee uudelleen, ja että se on seuraavalla kerralla entistä pahempi. Kreikka ja Espanja tänään, Suomi huomenna. Näin käy ellemme tee jotain radikaalia.

 

Johtopäätös edellisestä on helppo tehdä: Joskin eurosta eroaminen on vaaraksi tavalliselle kansalle eurossa pysyminen voi olla vielä vaarallisempi ratkaisu. Tätä ei kuitenkaan nykyisellään saisi sanoa – ei ainakaan jos haluaa pysyä vastuullisten ja järkevien ihmisten joukossa mukana. Erimielisyyden rajat toimivat tällä tavalla, tänään. Miksi?

 

*

 

On pakko jatkaa syventämällä toisen erimielisyyden rajan tarkastelua. Kysymme miksi vastuullisen ihmisen velvollisuus on yhtyä Raution sanoihin: ”Vastuulliset voimat eivät pura EU:ta”?

 

Taustalla on planeetankokoinen ongelma. Teollinen kasvuyhteiskunta ja sen mukanaan tuoma kulutuskeskeinen elämäntapa levittäytyivät 1900-luvun aikana maailmanlaajuisiksi. Suuri osa ihmiskuntaa elää globaalin yhtenäistalouden varassa. Suomessa ja koko EU:ssa hyvinvointimme on kovasti riippuvainen globaalin systeemin toimivuudesta.

 

Kaikki tämä on totta! Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole tämän totuuden ymmärtäminen vaan se, mitä siitä ajattelemme ja mitä sille teemme. On kysyttävä: kuuluvatko seuraavat kysymykset vastuullisen, järkevän keskustelun piiriin, vai eivätkö ne kuulu siihen?

 

1. Onko realismia ajatella, että yhtenäinen maailmantalous, jossa iso osa EU:n kansalaisista elää korkean kulutustason elämää, voi jatkua?

2. Voiko talous ja tekniikka kehittyä niin hyvin ja niin ongelmattomiksi, että suomalainen kulutustaso voi olla kaikkien ihmisten tulevaisuutta?

3. Ellei tämä ole todennäköistä, onko mahdollista ja onko oikein, että hyvinvoiva keskiluokka Euroopassa pitää kiinni nykyisenkaltaisesta hyvinvoinnistaan?

 

Nämä kysymykset ovat ilmastonmuutoksen ja planetaarisen ekologisen kriisin ja kehityskriisin oloissa hankalia.

 

Erimielisyyden rajat kohtelevat tällaisia hankalia kysymyksiä näppärästi. Näitä kysymyksiä ei rajojen sisällä ole lainkaan olemassa. Vastuulliset ja järkevät ihmiset eivät esitä niitä konttoriaikaan ja virallisissa yhteyksissä. Tai: jos he niitä esittävät he tekevät ainakin selväksi missä rajoissa he puhuvat. Vastuullinen keskustelija tunnustaa, että globalisaatio on peruuttamaton. (Sillä emmehän voi kääntyä takaisin!) Hän tiedostaa, että tekniikan kehityksen tehtävänä on antaa meille puhdasta energiaa ja muita ratkaisuja, joiden turvin ilmastonmuutoksen torjunta on mahdollinen ilman, että kulutusyhteiskunnasta täytyy luopua. (Sillä eiväthän ihmiset, ainakaan muut, tavalliset ihmiset, ole valmiita muihin ratkaisuihin. Sehän olisi melkein biologinen mahdottomuus!)

 

Jos joku erehtyy kyseenalaistamaan näitä ekologista kriisiä koskevan keskustelun reunaehtoja hän putoaa helposti hyväksyttävän, vastuullisen keskustelun piirin ulkopuolelle. Hän alkaa haista. Hän on hullu ja vastuuton. Häntä ei tarvitse sietää. Kuitenkin joku saattaa vielä kuulla, ainakin unissaan, kuinka metsästä kuuluu huuto:

 

Kaatuiko Neuvostoliitto? Toistuuko eurokriisi? Jatkuuko kulutusjuhla?

 

Näihin kysymyksiin tämä kahden askeleen pohdintani päättyy. Loppuun lisään vain yhteenvedon.

 

*

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajat ja muut järkevästi ajattelevat ihmiset yrittävät palauttaa vastuuta maahan. Mutta heidän tehtävänsä on käymässä yhä vaikeammaksi. Sallitun rajat ovat kovaa vauhtia hämärtymässä. Ensin talouspolitiikassa mutta pian myös EU-politiikassa.

 

On ehkä käymässä niin, että yhä useampi vastuullinen ihminen alkaa, kenties ensin vain omassa mielessään hiljaa, pitää euroa vaarallisena ja markkinavoimien integroimaa globaalia yhteiseloa mahdottomana projektina.

 

Erimielisyyden rajat ovat lähteneet liikkeelle. Normaali on muuttumassa toiseksi. Muutos tulee olemaan suuri mutta se voi olla silti yllättävän huomaamaton. Rajoilla saattaa muutoksenkin jälkeen seistä samat vartijat kuin tänään. Vain heidän varjelemansa vastuullisuus on muuttanut muotoaan.

 

 

Thomas Wallgren

 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian dosentti, Von Wright–Wittgenstein -arkiston johtaja ja SDP:n eurovaaliehdokas