Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Kirjoituksia

Euroopassa rajat ovat lähteneet liikkeelle

 Aivan aluksi haluan todeta tämän kirjoitukseni pääidean:

Jos haluamme pelastaa suomalaisen säällisen työn,
hyvinvoinnin ja ilmastovastuun, meidän on vapauduttava vanhentuneesta
ajattelusta ja epärealistisista tavoitteista. Tärkeintä on vapautuminen
ajatuksesta, että tämän päivän normaalina pidetty, globalisaation pysyvyyteen
uskova politiikka on vastuullista ja ansaitsee tukemme. Erityistä huomiota
vaativat käsityksemme Euroopan unionista.

Mutta edetäänpä askel kerrallaan. Ensin tarvitaan
havaintoaineisto. 

*

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio
kirjoittaa: ”Eurovaalien mahdollinen voittokaan [ei] takaa paljoakaan
eurokriitikoille ja protestihenkisille. Jos haluaa hallitukseen Suomessa, europarlamentissa
on liittouduttava vastuullisten voimien kanssa. Ne eivät pura EU:ta tai elämöi
rasismilla. . . . Läntinen matalapaine väistyy, 
ukkosrintama lähestyy idästä. Talousmurheet nostattavat jo pilviä. Ne
pärjäävät, jotka tarjoavat sateensuojaa – tunnetta
turvasta ja vastuullisuudesta.” (Helsingin Sanomat 3.4.2014)

Allekirjoittanut kirjoitti samassa lehdessä 28.3.2014:
”Erityisen vaikeaa [mediassa] on saada huomiota analyyseille, joiden
mukaan Euroopan unionilta on otettava valtaa pois mikäli haluamme puolustaa
sosiaalista ja ekologista vastuuta Euroopassa. Näin euroskeptisyys ja
mahdollinen ero EU:sta on saatu näyttämään populistisen oikeiston ja
marginaalisten pienryhmien asiana eikä Suomen ja Euroopan myönteisenä
mahdollisuutena, johon kaikkien järkevien ihmisten on syytä suhtautua
vakavasti.”

Kommenttini tähän havaintoaineistoon on seuraava.

Paavo Rautio voi pahoin. Hän on minun kirjoitukseni ja
muiden samankaltaisten kirjoitusten johdosta alkanut nähdä pahaa unta. Tässä
pahassa unessa hän elää maassa, jossa ihmiset alkavat pitää minun näkemystäni
Euroopan tilasta vastuullisena ja järkevänä ja Raution käsitystä vastuuttomana
ja järjettömänä. Tätä painajaista vastaan Rautio taistelee. Toivon, että hän
häviää taistelunsa.

Eritelläänpä hiukan. Tässä tarvitaan kahden askeleen
argumenttia. 

*

Ensin tarvitsemme tilanteeseen sopivan sanan. Juhlallisemmin
sanottuna tarvitsemme sopivan käsitteen.

Sopiva käsite on ”erimielisyyden rajat.”
Intialainen sosiaalipsykologi Ashis Nandy on kuvannut näitä rajoja hyvin
sanomalla, että merkittävä vallan ulottuvuus on valta päättää siitä mitä
ihminen, joka halua kuulua varteenotettavien ihmisten joukkoon saa sanoa ja
mitä hän ei saa sanoa. Ihminen, joka loukkaa erimielisyyden näkymättömiä rajoja
vastaan ajaa itsensä poliittiseen paitsioon. Hän ei enää kuulu
”vastuullisen” eikä ”järkevän” keskustelun piiriin. Hän
loukkaa hyvän käytöksen sääntöjä. Hän ei ymmärrä hyväksyttävyyden ehtoja. Hän
haisee.

Asiaan kuuluu, että hyväksyttävyyden näkymättömät rajat ovat
alati muuttuvia. Vielä alkusyksystä 1989 yksi järkevän keskustelun raja kulki
Neuvostoliiton säilymisen kohdalla. Neuvostoliiton pysyvyyden annettuna
ottaminen oli vielä tuolloin maassamme julkisen keskustelun piiriin pääsemisen
ehto. Kaksi vuotta myöhemmin historian tuulet olivat pyyhkäisseet tämän rajan
unholaan.

Tähän toteamukseen loppuu argumenttimme ensimmäinen
”teoreettinen” ja historiaan katsova askel.

*

Tästä siirrymme argumenttimme toiseen, ajankohtaiseen,
soveltavaan osaan. Teemme ensin yllättävän havainnon. Neuvostoliiton hajoamisen
jälkeen ei käynytkään niin, että erimielisyyksien rajojen ylläpitäjät
vaihtuivat. Kävi päinvastoin. Samat ja samankaltaiset ihmiset ja mediat, jotka
kesään 1989 saakka pitivät fanaattisesti yllä uskoa Neuvostoliiton pysyvyyteen,
ylläpitävät tänään, samalla fanatismilla, uusia erimielisyyden rajoja.

Raution henkilökohtaista roolia en halua korostaa. Hänen
kirjoituksensa Helsingin Sanomissa kertoo enemmän ajastamme kuin Rautiosta
itsestään. Ei Rautio ole itse keksinyt missä erimielisyyden rajat tänään
kulkevat. Mutta hän kuuluu siihen joukkoon, joka varjelee yleisen
hyväksyttävyyden kenttää: sitä mitä vastuullisesti voi sanoa ja mitä ei voi
sanoa.

Erimielisyyden rajoista Rautio on huolissaan. Hän varjelee
erityisesti kahta rajaa. Näistä ensimmäinen on vedetty talouspolitiikan alalle.
Kestävyysvaje ja valtiontalouden tasapainottaminen määrittelevät vastuullisen
talouspolitiikan rajoja. Rautiolla on rajojen puolustustehtävässä hyvää seuraa.
Esimerkiksi taloustieteilijä Sixten Korkman on hiljattain palkattu Helsingin
Sanomien kolumnistiksi vastuullisen keskustelun puolustusvoimien palvelukseen.

Korkmanin mobilisointi professorin joutilaisuudesta
rintamatehtäviin on syytä nähdä hyvänä asiana. Budjetin tasapaino on
vastuullisuuden määritelmänä ja hyväksyttävyyden rajana alkanut horjua. Ihmiset
ovat alkaneet ymmärtää, että Keynes oli oikeassa. Valtiontaloutta ei aina
pidäkään tasapainottaa. Gandhilaisena näen tässä tilanteessa toivoa. Gandhin
kokemus yhteiskunnallisten muutosliikkeiden kaarestahan oli seuraava:

”Ensin he eivät kiinnitä meihin huomiota. Sitten he
nauravat meille. Sitten he taistelevat meitä vastaan. Sitten me voitamme.”

Taistelu talouspoliittinen suunnanmuutoksesta on muuttunut
kiivaaksi, reservit on mobilisoitu. Voittomme on siten jo lähellä.

*

On kuitenkin olemassa toinen, talouspolitiikan
suunnanmuutosta isompi taistelu, joka tulee vielä viemään aikaa. Rautio
määrittelee tämä toisen, vallan ja demokratian ytimeen menevien kysymysten
rajan seuraavasti: ”Vastuulliset voimat
eivät pura EU:ta.”

Mistä tämä rajaus?

Kysymys on väärä! Erimielisyyksien raja toimii hyvin vain
niin kauan kuin rajaa ei tarvitse perustella. Tarkemmin: erimielisyyksien raja
ON raja, jota ei perustella. Raja pitää tuntea ja sitä kuuluu kunnioittaa.
Perustelut voivat haitata rajan kunnioitusta. Siksi niitä pitää välttää.

Tietysti erimielisyyksien rajoja on kussakin tapauksessa
mahdollista perustella järkiargumentein (vaikka niin ei pidäkään tehdä).
Kesällä 1989 ei ollut täysin väärin pitää puhetta Neuvostoliiton kaatumisesta
vaarallisena. Vastaavasti tänään ei ole täysin väärin sanoa, että vastuulliset
voimat eivät pura EU:ta. Asia on todellakin pikemmin niin, että EU:n purkaminen
on vaarallista. On myös vaarallista erota eurosta.

Avataan asiaa hieman. On syytä pelätä, että eurosta
eroaminen on teknisesti vaativaa ja kallista. Suomen euron jälkeisen valuutan
asema kansainvälisen kasinotalouden paineessa olisi haavoittuva. Suomalaisten
euromääräiset lainat muodostavat ison haasteen. On mahdollista, että
kansainväliset markkinavoimat jopa tietoisesti haluaisivat rangaista maata,
joka eroaa eurosta, näyttääkseen muille voimaansa. Siksi eroaminen eurosta voi
johtaa työttömyyteen ja julkisen talouden heikkenemiseen. Moni tavallinen
suomalainen saattaisi köyhtyä ja kärsiä. Tämä kaikki on totta.

Mutta näiden totuuksien rinnalle on asetettava toisia
totuuksia: EU:n purkamatta jättäminen on vaarallista. Pysyminen EU:ssa ja
eurossa on vaarallista.

Avataan tätäkin asiaa hieman. Viime vuosien eurokriisi ei
ole suinkaan ohi. Se on sysännyt miljoonia EU-kansalaisia työttömyyteen ja
köyhyyteen. Suomenkin talous on ahtaalla, työttömyys suurta ja julkisen
sektorin leikkaukset jatkuvat. Arvioni mukaan pahinta on se, että eurokriisiin
varsinaisiin syihin – demokratian puutteeseen ja
ylisuurten finanssilaitosten liian vahvaan asemaan – ei ole
puututtu. Tästä johtuen pidän hyvinkin todennäköisenä, että eurokriisi tulee
uudelleen, ja että se on seuraavalla kerralla entistä pahempi. Kreikka ja
Espanja tänään, Suomi huomenna. Näin käy ellemme tee jotain radikaalia.

Johtopäätös edellisestä on helppo tehdä: Joskin eurosta
eroaminen on vaaraksi tavalliselle kansalle eurossa pysyminen voi olla vielä
vaarallisempi ratkaisu.
Tätä ei kuitenkaan nykyisellään saisi sanoa –
ei ainakaan jos haluaa pysyä vastuullisten ja järkevien ihmisten joukossa
mukana. Erimielisyyden rajat toimivat tällä tavalla, tänään. Miksi?

*

On pakko jatkaa syventämällä toisen erimielisyyden rajan tarkastelua.
Kysymme miksi vastuullisen ihmisen velvollisuus on yhtyä Raution sanoihin:
”Vastuulliset voimat eivät pura EU:ta”?

Taustalla on planeetankokoinen ongelma. Teollinen
kasvuyhteiskunta ja sen mukanaan tuoma kulutuskeskeinen elämäntapa levittäytyivät
1900-luvun aikana maailmanlaajuisiksi. Suuri osa ihmiskuntaa elää globaalin
yhtenäistalouden varassa. Suomessa ja koko EU:ssa hyvinvointimme on kovasti
riippuvainen globaalin systeemin toimivuudesta.

Kaikki tämä on totta! Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole tämän
totuuden ymmärtäminen vaan se, mitä siitä ajattelemme ja mitä sille teemme. On
kysyttävä: kuuluvatko seuraavat kysymykset vastuullisen, järkevän keskustelun
piiriin, vai eivätkö ne kuulu siihen?

1. Onko realismia ajatella, että yhtenäinen maailmantalous,
jossa iso osa EU:n kansalaisista elää korkean kulutustason elämää, voi jatkua?

2. Voiko talous ja tekniikka kehittyä niin hyvin ja niin
ongelmattomiksi, että suomalainen kulutustaso voi olla kaikkien ihmisten
tulevaisuutta?

3. Ellei tämä ole todennäköistä, onko mahdollista ja onko
oikein, että hyvinvoiva keskiluokka Euroopassa pitää kiinni nykyisenkaltaisesta
hyvinvoinnistaan?

Nämä kysymykset ovat ilmastonmuutoksen ja planetaarisen
ekologisen kriisin ja kehityskriisin oloissa hankalia.

Erimielisyyden rajat kohtelevat tällaisia hankalia
kysymyksiä näppärästi. Näitä kysymyksiä ei rajojen sisällä ole lainkaan
olemassa. Vastuulliset ja järkevät ihmiset eivät esitä niitä konttoriaikaan ja
virallisissa yhteyksissä. Tai: jos he niitä esittävät he tekevät ainakin
selväksi missä rajoissa he puhuvat. Vastuullinen keskustelija tunnustaa,
että globalisaatio on peruuttamaton. (Sillä emmehän voi kääntyä takaisin!) Hän tiedostaa,
että tekniikan kehityksen tehtävänä on antaa meille puhdasta energiaa ja muita
ratkaisuja, joiden turvin ilmastonmuutoksen torjunta on mahdollinen ilman, että
kulutusyhteiskunnasta täytyy luopua. (Sillä eiväthän ihmiset, ainakaan muut, tavalliset
ihmiset, ole valmiita muihin ratkaisuihin. Sehän olisi melkein biologinen
mahdottomuus!)

Jos joku erehtyy kyseenalaistamaan näitä ekologista kriisiä
koskevan keskustelun reunaehtoja hän putoaa helposti hyväksyttävän,
vastuullisen keskustelun piirin ulkopuolelle. Hän alkaa haista. Hän on hullu ja
vastuuton. Häntä ei tarvitse sietää. Kuitenkin joku saattaa vielä kuulla,
ainakin unissaan, kuinka metsästä kuuluu huuto:

Kaatuiko Neuvostoliitto? Toistuuko eurokriisi? Jatkuuko
kulutusjuhla?

Näihin kysymyksiin tämä kahden askeleen pohdintani päättyy.
Loppuun lisään vain yhteenvedon.

*

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajat ja muut
järkevästi ajattelevat ihmiset yrittävät palauttaa vastuuta maahan. Mutta
heidän tehtävänsä on käymässä yhä vaikeammaksi. Sallitun rajat ovat kovaa
vauhtia hämärtymässä. Ensin talouspolitiikassa mutta pian myös EU-politiikassa.

On ehkä käymässä niin, että yhä useampi vastuullinen ihminen
alkaa, kenties ensin vain omassa mielessään hiljaa, pitää euroa vaarallisena ja
markkinavoimien integroimaa globaalia yhteiseloa mahdottomana projektina.

Erimielisyyden rajat ovat lähteneet liikkeelle. Normaali on
muuttumassa toiseksi. Muutos tulee olemaan suuri mutta se voi olla silti
yllättävän huomaamaton. Rajoilla saattaa muutoksenkin jälkeen seistä samat
vartijat kuin tänään. Vain heidän varjelemansa vastuullisuus on muuttanut
muotoaan.

Thomas Wallgren

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian dosentti, Von
Wright–Wittgenstein -arkiston
johtaja ja SDP:n eurovaaliehdokas