Numero
äänestä numerolla
485

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

E-linja vie veropolitiikan metsään

Kiinnostavimman kommentin Hetemäen verotyöryhmän raporttiin on kirjoittanut Juhana Vartiainen (Hbl 3.1.2011). Vartiaisen tärkein havainto on, että raportti edustaa eräänlaista taloustieteilijöiden konsensusta. Suomi voidaankin Vartiaisen mukaan poliittisesti jakaa kahtia. Toiseen puoleen kuuluvat kansalaiset ja poliitikot, toiseen ekonomistit. Veropolitiikka on näiden voimapesien välistä kaksintaistelua.

Ekonomistien E-linjaa vastaan taistelee demokraattien linja – kaikki me – joiden mielestä yhteiset asiat ovat liian tärkeitä jätettäväksi itseään muita viisaampina pitävien hoidettavaksi. E-linja vastaan D-linja: siinä on veropolitiikan nykytilanne.

Vartiaiselle puolen valinta on helppoa. Jos taloustiede voittaa, Suomi menestyy jatkossakin taloudellisesti ja voimme kustantaa kalliin sairaanhoidon, maksaa eläkkeitä vanhenevalle väestölle ja ylläpitää hyvinvointivaltiota. Jos kansalaiset voittavat, talous ajautuu vaikeuksiin ja hyvinvointivaltion taloudellinen perusta murenee.

Vartiainen on mielestäni väärässä, veropolitiikasta ja myös arviossaan poliittisista voimasuhteista.  Päinvastoin kuin Vartiainen uskoo, taloustieteilijä-puolueeseen kuuluu ekonomistien lisäksi suuri joukko poliitikkoja ja muita kansalaisia. Myös median ja suurten järjestöjen vaikuttajista moni seisoo E-linjan takana.

Jos kokoomus johtaa seuraavaa hallitusta, peli on pelattu. Hetemäen raportista tulee Suomen veropolitiikan perusta. Mutta myös muissa puolueissa on E-linjalla sen verran kannattajia, että raportin suosistusten kitkemiseksi pitää tehdä työtä vaikka kokoomus häviäisi vaalit. Tästäkin syystä on tärkeää ymmärtää Vartiaisen, ja samalla myös Hetemäen työryhmän perusajatus, ja se miksi ajatus on väärä.

Vartiaisen ja E-linjan pääjuju on yksinkertainen: Julkinen talous on ylikuormittumassa. Ainoa pelastus on menojen karsiminen ja tulojen lisääminen. Veropolitiikassa puhutaan tuloista. Hetemäen ja Vartiaisen näkemys on selvä: tulojen lisääntyminen vaatii kasvua ja tehokkuutta. Näitä tavoitteita veropolitiikassa edistetään lisäämällä työn houkuttelevuutta niille joiden työ on arvokkainta (tuottavinta). Päädytään suuri- ja keskituloisten suosimiseen ja, osin toisin mutta samanhenkisin perustein, myös pääomatuloverotuksen pitämiseen alhaisena tasaverona. Tasa-veron suuntaan siirtyminen tehdään mahdolliseksi kompensoivilla toimenpiteillä, mm. verovähennyspuolella, jotka jossain määrin vähentävät uuden veropolitiikan eriarvoistavaa vaikutusta.

Vartiaisen ja Hetemäen ryhmän raportin virhelähteitä on kolme.

Pinnallisin virheistä johtuu talous- ja työpolitiikan suhteiden väärästä ymmärryksestä. Toinen virhe johtuu talouspolitiikan ja yhteiskuntapolitiikan suhteiden väärästä ymmärryksesta. Kolmas virhe juontaa juurensa yhteiskuntapolitiikan ja kulttuuripolitiikan suhteiden ymmärtämättömyydestä. Kaikki virheet ovat tyypillisiä koulutetuille ihmisille, jotka ovat opiskelleet paljon oman aikamme taloustiedettä, eivätkä kovin paljon muuta.

1. Hetemäen työryhmä olettaa, että taloutemme kokonaistuotannon kasvattaminen edellyttää verojen painopisteen siirtämistä pois työstä. Ajatellaan, että taloutemme tarvitsee lisää tehokkaita työtunteja ja että niitä saadaan keventämällä työn verotaakkaa. Kaikki nämä oletukset ovat perusluonteeltaan poliittisia, eivätkä perustu neutraaliin (talous)tieteelliseen argumentointiin.

Ensinnäkin: 1900-luvun talouspoliittinen historia antaa meille rautaista empiiristä näyttöä siitä, että sekä työn korkea (Pohjoismaat) että sen matala verotus (Yhdysvallat) on yhdistettävissä korkeean kokonaistuotantoon ja tehokkuuteen. Vain irrationaalisen kapeaksi viritetyllä tutkimusmetodilla voidaan päästä toisiin tuloksiin. E-linja uskookin usein fragmentoituneen tieteellisen argumentoinnin kokonaisyhteiskunnalliseen merkitsevyyteen.

Toiseksi: Talouden tavoitteet eivät ole vain eikä ensisijaisesti kokonaistuotannon volyymilla mitattavissa. E-linjan ennakkoluulo, jonka mukaan voimavarojen lisääminen aina lisää vapautta tehdä myös muuta, on naiivi. (Nobelistin Amartya Senin arvostus johtuu osin siitä, että Sen antaa capabilities-käsitteensä avulla uudelta ja sosiaalisesti hyväksyttävältä näyttävän argumentin E-linja vanhan ennakkoluulon pönkittämiseksi.)

Osallistuminen taloudellisesti arvokkaaseen toimintaan – työn tekeminen – on olennainen taloudellinen arvo.  Siksi on hyvää vero-, työ-, ja talouspolitiikkaa jakaa ennen kaikkea mielekkäin ja kiinnostavin työ mahdollisimman monelle. Näin yksinkertaista asiaa E-linjan perinteen pohjalta on miltei mahdoton ymmärtää. Hetemäen työryhmän suositukset veisivätkin päinvastaiseen suuntaan: työ keskittyisi niille joilla sitä on jo runsaasti, usein jopa liikaa.

Kolmanneksi: Työn tuotannollinen tehokkuus parantuu monesti kun työt jaetaan uudelleen, entistä useammalle. Jokaista vaativaa ja hyvin palkattua työtehtävää Suomessa himoitsee joukko lähes yhtä hyviä tai parempia tekijöitä. Tehokkuuden nimissä työn uusjako pitäisi siksi aloittaa halutuimmista töistä. Jo tästä syystä työn verotuksen kiristäminen pitäisi kohdistaa ensin hyviin palkattuun työhön, erityisesti hyvin palkattuun ylityöhön. (Tässä puhumme tosin jo asiasta jonka E-linjan omillakin analyysivälineillä voidaan tyydyttävästi ymmärtää.) 

2.Hetemäen raportissa lähdetään E-linjalle, ja myös marxilaiselle perinteelle, tyypilliseen tapaan siitä, että talouspolitiikka on perusta, jota hyvin hoitamalla tuotamme resurssit yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden toteuttamiselle. Talous määrätään näin politiikan ulkopuoliseksi asiaksi, joka on järkevä jättää ekonomisten hoidettaviksi. Siis niille, jotka neutraalin asiantuntijan kaapuun puikeutuneina haluavat kaapata poliittisen vallan itselleen.

Talouspolitiikka on kuitenkin vain pieni osa yhteiskuntapolitiikkaa. Oikeaan marssijärjestykseen voimme päästä vain jos näemme, että talouspolitiikan ratkaisut ovat yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja ja ne voidaan tehdä rationaalisesti vain yhteiskunnallisen kokonaisanalyysin perusteella. Totesin jo, että 1900-luvun historia kertoo, että taloudellinen menestys bruttokansantuotteella mitattuna voidaan saavuttaa eri keinoin. Valinta korkean verotuksen ja matalan verotuksen välillä ei siten ole tehtävissä ahtain talouspoliittisin perustein. Ainoastaan yhteiskunnallinen kokonaisnäkemys antaa perustan valinnalle. Sama koskee valintaa vahvan ja heikon julkisen sektorin yhteiskuntamallien välillä.

2000-luvulla talouspolitiikan alisteisuus yhteiskuntapolitiikalle tulee nähdä perustavammin seuraavalla tavalla. Vauraat maat ovat jo kolmekymmentä vuotta eläneet uutta taloushistorian aikakautta. Uuden aikakauden ytimenä on hyvinvoinnin ja talouskasvun myönteisen yhteyden katkeaminen niin sosiaalisista kuin ekologistakin syistä. Tuotannon tehokkuus ei myöskään enää ole merkittävä tavoite, ellei ensin määritellä taloustieteestä riippumatta, mistä työstä halutaan vapautua, miksi ja mihin ekologiseen ja sosiaaliseen hintaan. E-linjan järkeilyn lähtökohtana on kuitenkin edelleen pyrkimys kaavamaisesti määriteltyyn taloudelliseen tehokkuuteen ja BKT-mittarilla mitattaviin tuloksiin. Tästäkin syystä Hetemen raportti on kelvotonta 2000-luvun vero- ja talouspolitiikkaa. 

3. Näin pääsemmekin olennaisimpaan. Talouspolitiikan integroiminen yhteiskuntapolitiikan alisteiseksi osaksi ei riitä. Tarvitaan yhteiskuntapolitiikan integrointi kulttuuripolitiikan alisteiseksi osaksi. Hyvään veropolitiikkaan pääsemme vain jos näemme, että yhteiskunnan kaikki ratkaisut, myös veropolitiikan ratkaisut, pitää tehdä sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen kokonaisvaltaisen analyysin perusteella. Suuntaa määrittävät tavoitteet on nähtävä kulttuurin kysymyksinä. Nämä ovatkin politiikassa kaikkein perustavimpia.

Monet E-linjan kannattavat ajattelevat edelleen, että sellaiset 1900-luvun ilmiöt kuin rikkaiden rikastuminen, yhtiövallan kasvu ja energian käytön lisääminen ovat yhteensopivia ekologisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävän kehityksen kanssa. He näkevät eilistä ruususen unta. Tämä uni on muuttunut painajaiseksi joka on viemässä planeetan tuhoon.

Unesta herääminen ei automaattisesti tuota valmiitä lääkkeitä ongelmien ratkaisemiseksi. Herääminen on kuitenkin edellytys sille, että talouspolitiikan valinnoista voidaan päästä keskustelemaan järkevältä pohjalta.

Lopuksi reaalipoliittinen tunnustus:

Tehtävänä on veropoliitikassakin eteneminen kasvun tavoittelun jälkeiseen aikakauteen. Mutta muutos ei ole yhden päivän eikä yhden hallituskauden asia. Muutos on tehtävä johdonmukaisesti, mutta yksi askel kerrallaan. Taloudessa on hitaustekijöitä joita pitää kunnioittaa. Edetään kohti työn veroprogression jyrkentämistä, ohjataan tuotantoa ja kulutusta ekologisesti paremmaksi ja tehdään pääomaverotuksesta progressiivista. Mutta varotaan ylilyöntejä, jotka johtavat vastareaktioon tai ruokkivat ekofasismia. Myös leikkauksista pitää olla valmis puhumaan. (Omalta osaltani palaan tähän aiheeseen pian erikseen.)

Viedään Vartiainen ja Wallgren saunaan rauhoittumaan. Luetaan Hetemäen työryhmän raportti uudestaan. Tehdään tämä E-linjan kanssa yhteistyössä ja tehdään yhteisiä johtopäätöksiä – kuitenkin D-linjan marssijärjestyksen perusteella: ensin tulee kulttuuripolitiikka, toiseksi yhteiskuntapolitiikka ja kolmanneksi työ-, talous- ja veropolitiikan yhteensovittaminen päivänpolitiikan hitausvaatimukset huomioivalla tavalla.

Thomas Wallgren